Kawasaki tauti

Kawasakin tauti, joka on erityisesti pienillä lapsilla esiintyvä verisuonitulehdustauti. Pahimmillaan tauti voi johtaa sydämen sepelvaltimosuonten laajentumiin, jotka puolestaan voivat johtaa sepelvaltimoiden tukoksiin.

Kawasakin tautia epäillessä onkin tärkeää hakeutua heti hoitoon. Valitettavasti taudin oireet ovat hankalasti tulkittavissa.

Kawasakin tauti on pienillä lapsilla esiintyvä verisuonitulehdustauti. Sen oireita ovat esimerkiksi jatkuva korkea kuume, silmän sidekalvojen punoitus, ihottuma, suurentuneet kaulan imusolmukkeet sekä suuoireet. Lisäksi lapsella voi olla muitakin vaivoja, kuten korvatulehdusta, vatsakipua, ripulia ja sydäntulehdusta.

Suomessa Kawasakin tautia tavataan noin 30 lapsella vuodessa. Sen syntymekanismi on tuntematon eikä ehkäisykeinoja tunneta.

Mikä on Kawasakin tauti?

Kawasakin tautia kutsuttiin alkuun mukokutaaniseksi imusolmukeoireyhtymäksi. Sen kuvasi ensimmäisenä japanilainen lastenlääkäri Tomisaku Kawasaki (tauti on nimetty hänen mukaansa) englanninkielisessä lääketieteen alan julkaisussa vuonna 1967. Hän havaitsi, että ryhmällä lapsia esiintyi kaikilla samat oireet: kuumetta, ihottumaa, silmien sidekalvotulehdusta (punoittavat silmät), nielun ja suun limakalvojen punoitusta (enanteema), turvotusta käsissä ja jaloissa sekä kaulan imusolmukkeiden suurentumista. Joitakin vuosia myöhemmin havaittiin myös sydänlöydöksiä, kuten sepelvaltimon pullistumia (aneurysma).

Kawasakin tauti on akuutti systeeminen vaskuliitti, mikä tarkoittaa, että verisuonten seinämissä on tulehdus (vaskuliitti), joka voi aiheuttaa pullistuman (aneurysma) kehon keskisuurissa valtimoissa (lähinnä sepelvaltimoissa). Suurimmalla osalla lapsista ei kuitenkaan ole akuuttien oireiden lisäksi sydänlöydöksiä.

Kuinka tavallinen se on?

Kawasakin tauti on harvinainen sairaus, mutta se on kuitenkin Henoch-Schönleinin purppuran ohella

yksi yleisimmistä lapsuusiän vaskuliiteistä eli verisuonitulehdustaudeista. Kawasakin tautia esiintyy kaikkialla maailmassa, mutta yleisintä se on Japanissa. Kawasakin tauti on lähes yksinomaan pienillä lapsilla esiintyvä sairaus. Noin 85 prosenttia sairastuneista on alle viisivuotiaita, tavallisimmin tauti puhkeaa 18–24 kuukauden iässä. Alle kolmen kuukauden ja yli viiden vuoden ikäisillä lapsilla tautia tavataan harvemmin, mutta heillä sepelvaltimon pullistumien riski on suurempi.

Tautia esiintyy enemmän pojilla kuin tytöillä. Kawasakin tautia todetaan kaikkina vuodenaikoina, mutta sen esiintymisessä on kuitenkin tiettyä vuodenaikavaihtelua. Uusia tautitapauksia todetaan enemmän kevättalven ja kevään aikana.

Mikä sen aiheuttaa?

Kawasakin taudin aiheuttajaa ei tiedetä, mutta sen taustalla arvellaan olevan bakteerin tai viruksen aiheuttama infektio. Yliherkkyys tai immuunivasteen häiriö, jonka todennäköisesti laukaisee ulkoinen taudinaiheuttaja (virus tai bakteeri), voi saada aikaan tulehdusreaktion, joka johtaa verisuonten tulehtumiseen ja vaurioitumiseen erityisesti sellaisilla henkilöillä, joilla on tähän perinnöllinen alttius.
Onko se perinnöllinen? Miksi lapsella on Kawasakin tauti? Voidaanko se ehkäistä? Tarttuuko se?

Kawasakin tauti ei ole perinnöllinen sairaus, mutta oletettavasti alttius sairastua siihen periytyy. Tautiin sairastuu hyvin harvoin useampi kuin yksi saman perheen jäsen. Se ei ole tarttuva tauti eikä siis leviä ihmisestä toiseen. Toistaiseksi ei tiedetä, miten sitä voisi ehkäistä. On mahdollista, vaikkakin erittäin harvinaista, että jo kerran taudin sairastanut potilas saa uudelleen oireita.

Mitkä ovat sen pääasialliset oireet?

Kawasakin taudin tärkein oire on korkea kuume, jolle ei tunnu löytyvän syytä. Lapsi on yleensä hyvin ärtyisä. Kuumeen aikana tai sen jälkeen lapsella voi olla sidekalvotulehdus (molemmat silmät punoittavat), johon ei kuitenkaan liity rähmimistä. Lapsen iholla voi olla tuhka-, tuli- tai nokkosrokkoa muistuttavaa ihottumaa tai muita näppylöitä. Punoittavaa ja hilseilevää ihottumaa esiintyy pääasiassa keskivartalossa ja raajoissa sekä pakaroissa ja reisissä (vaippaihottuma).

Suun alueen muutoksia ovat esimerkiksi kirkkaanpunaiset ja halkeilleet huulet sekä voimakkaasti punoittava kieli (mansikkakieli) ja nielu. Kädet ja jalat saattavat turvota ja kämmenissä ja jalkapohjissa voi esiintyä punoitusta. Myös sormet ja varpaat saattavat turvota. Näitä oireita seuraa (noin toisella tai kolmannella viikolla) taudille tyypillinen sormen- ja varpaanpäiden ihon hilseily. Yli puolella potilaista kaulan imusolmukkeet ovat suurentuneet. Usein potilaalla on yksi ainoa suurentunut imusolmuke, joka on halkaisijaltaan vähintään 1,5 cm.

Joskus esiintyy myös muita oireita, kuten nivelkipuja, turvotusta nivelissä, vatsakipua, ripulia, ärtyneisyyttä tai päänsärkyä. Maissa, joissa lapset rokotetaan tuberkuloosia vastaan (calmetterokotus), pienillä lapsilla saattaa esiintyä punoitusta myös rokotusarven ympäristössä.

Sydänlöydökset ovat Kawasakin taudin vakavin ilmenemismuoto, sillä niistä voi aiheutua pitkäaikaista haittaa. Sydämestä voi kuulua sivuääniä, potilaalla saattaa olla rytmihäiriöitä tai ultraäänitutkimuksessa saatetaan havaita poikkeavuuksia. Tulehdusta voi esiintyä kaikissa sydämen kerroksissa. Potilaalla voi olla sydäntä ympäröivän sydänpussin tulehdus (perikardiitti), sydänlihastulehdus (myokardiitti) tai läppätulehdus. Sepelvaltimon pullistumat (aneurysmat) ovat kuitenkin yleisin tautiin liittyvä sydänkomplikaatio.

Onko tauti samanlainen kaikilla lapsilla?

Taudin vakavuus vaihtelee. Kaikilla lapsilla ei esiinny kaikkia taudille tyypillisiä oireita ja löydöksiä eikä suurimmalle osalle kehity sydänkomplikaatioita. Valtimonpullistumia esiintyy vain 2–6 lapsella jokaista sataa hoidettua lasta kohden. Joillakin lapsilla (yleensä, kun lapsi on alle vuoden ikäinen) ei esiinny kaikkia taudille tyypillisiä oireita ja löydöksiä, mikä vaikeuttaa diagnoosin tekoa. Joillekin heistä saattaa kuitenkin kehittyä valtimonpullistumia. Silloin tauti diagnosoidaan epätyypilliseksi Kawasakin taudiksi.
Onko tauti lapsilla erilainen kuin aikuisilla?

Kawasakin tauti on lapsuusiän sairaus, vaikka sitä on tiettävästi tavattu myös aikuisilla.

Diagnoosi ja hoito
Miten tauti todetaan?

Kawasakin tauti todetaan sen oireiden sekä lääkärin tekemän tutkimuksen perusteella. Varma diagnoosi voidaan tehdä, jos potilaalla on vähintään viisi päivää kestävä, selittämätön, korkea kuume sekä 4–5 muuta taudille tyypillistä oiretta tai löydöstä (sidekalvotulehdus molemmissa silmissä, suurentuneet imusolmukkeet, ihottumaa, suun ja kielen punoitusta sekä ihomuutoksia raajoissa) eikä lääkäri havaitse viitteitä muusta taudista, joka saattaisi aiheuttaa samanlaisia oireita. Aina lapsilla ei kuitenkaan esiinny kaikkia taudille tyypillisiä piirteitä, mikä vaikeuttaa diagnoosin tekoa. Tällöin puhutaan epätyypillisestä Kawasakin taudista.

Kauanko tauti kestää?

Kawasakin tautiin kuuluu kolme vaihetta: Akuutti vaihe kestää ensimmäiset kaksi viikkoa. Lapsella on tuolloin kuumetta ja muita oireita. Subakuutti eli puoliäkillinen vaihe kestää toisesta viikosta neljänteen viikkoon. Tänä aikana verihiutaleiden määrä alkaa nousta ja lapselle saattaa ilmaantua valtimonpullistumia (aneurysmia). Toipumisvaihe kestää ensimmäisestä kuukaudesta kolmanteen kuukauteen. Laboratoriokokeiden tulokset palautuvat normaaleiksi ja osa verisuonimuutoksista (kuten sepelvaltimon pullistumat) lievenee tai paranee kokonaan.

Hoitamattomana tauti paranee itsestään noin kahdessa viikossa, mutta silloin sepelvaltimovauriot jäävät pysyviksi.

Mikä merkitys laboratoriokokeilla ja muilla tutkimuksilla on?

Kawasakin taudin toteamiseksi ei ole olemassa laboratoriokoetta. Koholla olevat tulehdusarvot eli lasko (La) ja C-reaktiivisen proteiinin (CRP) määrä, valkosolujen runsaus (leukosytoosi), punasolujen vähyys (anemia), seerumialbumiinin vähäinen määrä ja maksaentsyymien suurentunut määrä viittaavat kuitenkin tulehdukseen ja saattavat olla avuksi diagnoosin tekemisessä. Veren hyytymiseen osallistuvien verihiutaleiden (trombosyytti) määrä on yleensä normaali ensimmäisten viikkojen aikana, mutta alkaa nousta toisella viikolla ja kohoaa hyvin korkeaksi.

Sairastuneen lapsen tulee käydä säännöllisesti lääkärin vastaanotolla ja verikokeissa, kunnes verihiutaleiden määrä ja lasko ovat palautuneet normaaleiksi. Taudin alkuvaiheessa otetaan sydänsähkökäyrä eli EKG ja suoritetaan sydämen ultraäänitutkimus. Lääkäri pystyy havaitsemaan valtimoiden laajentumat ja pullistumat (aneurysmat) ultraäänikuvasta sepelvaltimoiden muodon ja koon perusteella. Jos lapsen sepelvaltimoissa havaitaan jotain poikkeavaa, hänelle täytyy tehdä lisätutkimuksia.

Kawasakin tauti on lähinnä pienillä lapsilla esiintyvä vaskuliitti eli verisuonitulehdus. N. 30-40 suomalaislasta sairastuu siihen vuosittain. Taudin oireisiin lukeutuvat korkea kuume, silmien sidekalvojen verestys, mansikkakieli, käsien ja jalkaterien punoitus sekä ihottuma. Taudin komplikaationa voi ilmetä sydämen sepelvaltimolaajentumia, jotka voivat aiheuttaa kuolemaan johtavan veritulpan (tromboosi). Kawasakin tauti ei kuitenkaan ajoissa hoidettuna ole hengenvaarallinen. Kawasakin taudin hoitona käytetään suoneen annettavaa immunoglobuliinia ja viikkojen ajan jatkuvaa aspiriinilääkitystä. Sairauden laukaisee todennäköisesti infektio. Kuolleisuus on hoitamattomana noin yksi prosentti mutta asianmukaisesti hoidettuna vain sadasosa siitä. Sairauteen voi liittyä myös myokardiitti. Sairaus on nimetty japanilaisen pediatri Tomisaku Kawasakin mukaan.



Lähde:


https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/pikkulapsen-oireet-hamasivat-laakareitakin-aiti-jakoi-varoittavan-tarinan-tasta-taudista-jokaisen-vanhemman-pitaisi-olla-tietoinen/7524568#gs.yllbq2
https://www.reumaliitto.fi/fi/reuma-aapinen/lastenreuma-aapinen/kawasakin-tauti
https://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00574 

guillain-barrén oireyhtymä

Guillain–Barrén oireyhtymä on potilaan ääreishermostoa vaurioittava äkillinen autoimmuunisairaus, akuutti polyradikuliitti. Sen kuvasi Jean Landry vuonna 1859, mutta nimensä syndroomalle antoivat

Guillain–Barrén oireyhtymän riskitekijöitä ei juuri tunneta, mutta huomattava osa potilaista on hieman aiemmin sairastanut jonkin virus- tai bakteeri-infektion. Suomessa todetaan vuosittain noin 50–100 tapausta. Yleisin aiheuttaja on kampylobakteeri. Myös zikaviruksen yhteyttä oireyhtymään tutkitaan.

Oireyhtymässä elimistön immuunipuolustus alkaa hyökätä hermojärjestelmän lihasvoimaa säätelevää osaa vastaan. Tyypillisiä oireita ovat raajojen puutuminen ja lihastoiminnan heikkeneminen. Oireita ovat myös kipu, verenpaineen ja sydämensykkeen muutokset sekä virtsaamis- ja ulostamishäiriöt. Oireyhtymä saattaa johtaa jonkinasteiseen väliaikaiseen halvaantumiseen. Vaikeimmissa tapauksissa potilas päätyy tilapäiseen hengityslaitehoitoon.

Noin 80–90 prosenttia sairastuneista paranee täysin noin vuoden kuluessa. 5–10 prosentille jää pysyvä haitta, ja hoitomenetelmien kehittymisestä huolimatta edelleen nelisen prosenttia menehtyy sairauteen.
myöhemmin Georges Guillain ja Jean Alexandre Barré.

ICD-10 -luokitusnumero: G61.0

Muut sairaudesta käytetyt nimet:

1. GBO
2. GBS
3. polyradikuliitti
4. monihermojuuritulehdus

Guillain-Barrén oireyhtymä (GBO) on hermojuuren tulehdus, jossa tapahtuu elimistön puolustusmekanismin ohjautuminen omia kudoksia (hermoratoja) vastaan. Alkuun oireisto etenee, vakaan vaiheen jälkeen alkaa kuukausia tai vuosia kestävä toipuminen. Vuosittain opimme lisää sairauden hoidosta. Valtaosa toipuu sairaudesta hyvin. Osalle jää merkittäviä toiminnallisia haittoja ja kipua. Mikäli potilaalla, perheellä, hoitavalla henkilökunnalla ja kuntouttajilla on keskinäinen luottamus, se auttaa parempaan lopputulokseen. Kuntoutuksen tulee olla laaja-alaista huomioiden fyysinen tukeminen, psyykkinen kannattelu ja sopeutuminen uuteen elämäntilanteeseen. Eri ihmiset ja perheet tarvitsevat hyvin erilaiset lähestymistavat.
Sairauden esiintyminen

Guillain-Barrén oireyhtymä (GBO) eli polyradikuliitti eli monihermojuuritulehdus on tulehduksellinen sairaus, jota esiintyy kaikissa ikäryhmissä. Vuosittainen ilmaantuvuus lapsilla on alle yksi sairastunut 100 000 lasta kohden ja ikääntyneillä lähes kolme sairastunutta 100 000 asukasta kohden.

Sairauden syy

GBO:n täsmällistä mekanismia ei tunneta, mutta kyseessä on sairastuneen henkilön kehon oman puolustusjärjestelmän ja ulkopuolisen tekijän yhteisvaikutus. Ulkopuolisena laukaisevana tekijänä voi toimia virus, bakteeri tai muu puolustusreaktion laukaiseva tekijä. Tunnetuin yksittäinen tekijä on suolistotulehduksen aiheuttava kampylobakteeri (Campylobacter jejuni). Kyseisellä bakteerilla on toisinaan samanlaisia rakenteita kuin ihmisen hermojuurissa, jolloin elimistön tuottamat vasta-aineet, jotka ovat ohjelmoitu kampylobakteeria vastaan, tunnistavat väärin saman signaalin hermorakenteissa ja aiheuttavat tulehdusreaktion hermojuurissa. Koska suurin osa kampylobakteeriin sairastuneista ei saa monihermojuuritulehdusta, tarvitaan myös muita tekijöitä, joita ei vielä tunneta. Kampylobakteerin lisäksi Mykoplasma Pneumoniae ja Borrelia Burgdorferi -bakteereihin on liittynyt GBO-tyyppinen taudinkuva.

GBO:ta aiheuttavia viruksia ovat useat hengitystietulehduksia aiheuttavat virukset, lisäksi sytomegalovirus (CMV), Ebstein-Barr -virus (EBV), influessa A-virus, HIV ja vesirokkovirus (VZV). Harvinaisissa tapauksissa GBO voi kehittyä rokotteen laukaisemana tai lymfoomaan, sarkoidoosiin ja sidekudossairauteen liittyvänä samantyyppisenä oirekuvana.

Melko usein yhdestä neljään viikkoa ennen GBO-oireiden alkua on havaittavissa joko ylähengitystie- tai suolistotulehduksen oireita. Toisinaan hengitystulehduksen jälkeinen GBO-oireisto on suolistotulehduksen jälkeistä oireistoa lievempi.
Diagnoosi – taudinmääritys

Taudinmäärityksessä keskeistä on oirekuva, joka Guillain-Barrén oireyhtymän kohdalla sisältää etenevää lihasheikkoutta, tunto-oiretta, kipua ja jännevenytysheijasteiden vaimenemista. Oirekuvan tunnistaminen voi olla haaste, sillä potilaan kokemat ja esille tuomat oireet voivat olla vain väsymystä, tasapainovaikeutta ja kipua.

Sähköinen hermoratatutkimus, elektroneuromyografia (ENMG), osoittaa onko oireen taustalla vanhempaa vauriota, vai onko kyseessä uusi vaurio. Lisäksi tällä menetelmällä nähdään painottuuko vaurio hermojuuriin vai onko mukana laajempaa hermorata (aksoni) vauriota. Parhaiten löydökset näkyvät 2–4 viikkoa oireiden alusta.

Lisätutkimuksilla pois suljetaan muita taudinaiheuttajia. Selkäytimen ja hermojuurten magneettikuvalla voidaan nähdä, onko muuta tekijää vaurioittamassa selkäydintä tai hermojuuria. Aivoselkäydin nesteen (likvorin) tutkimisella on mahdollista erottaa, onko kyseessä tyypillinen GBO:hon liittyvä kohonnut proteiinimäärä ja vähäinen tai normaali tulehdussolujen määrä. Verikokeilla on syytä kartoittaa ravitsemustasoa kuvaavia (verenkuvaa, albumiini, B12-vitamiini, folaatti ja D-vitamiini), maksan, munuaisten ja kilpirauhasen toimintaa mittaavia määrityksiä. Vasta-aine-määrityksistä kampylobakteeri, borrelia ja mykoplasma vasta-aineet ovat keskeisiä.

Mikäli verestä tehdään vasta-aine määrityksiä, ne on otettava ennen toteutettavaa suonensisäistä vasta-ainehoitoa tai plasmanvaihtoa, sillä näiden jälkeen vasta-aine tulokset eivät ole luotettavia.
Guillain-Barrén oireyhtymän tautimuodot

Oireyhtymästä tunnetaan neljä tautimuotoa: AIDP, AMAN, AMSAM ja Miller-Fisherin oireyhtymä.

GBO:n yleisin tautimuoto on akuutti inflammatorinen demyelinoiva polyneuropatia (AIDP). Se on

Harvinaisempi tautimuoto on hermoratavaurion aiheuttava akuutti motorinen aksonaalinen neuropatia eli AMAN. Tässä vaurioituneiden alueiden lihaskato tulee nopeammin, toipuminen on usein hitaampaa ja toipumisen taso jää heikommaksi. Tässä tilassa osalla potilaista elimistössä esiintyy IgG-luokan vasta-aineita GM1a, GM1b ja GD1a kohtaan.

Akuutti motorinen ja sensorinen aksonaalinen neuropatia (AMSAM) on harvinainen ja siihen liittyy usein AMANia voimakkaampi oirekuva.

Miller-Fisherin oireyhtymässä oireisto painottuu usein silmien liikehäiriöön, raajojen kömpelyyteen ja jännevenytysheijasteiden vaimenemiseen. Tämän tilan diagnostiikassa käytetään IgG-luokan vasta-aineita GQ1b tai GT1a kohtaan, kaikilla potilailla ei näitä vasta-aineita kuitenkaan todeta.
Guillain-Barrén oireyhtymän taudinkulku

Guillain-Barrén oireyhtymän laukaiseva ulkopuolinen tekijä vaikuttanee yhdestä neljään viikkoa ennen neurologisten oireiden alkua. Yleisemmin oireisto etenee kahdesta neljään viikkoon maksimiinsa, jonka jälkeen seuraa viikon tai kahden viikon mittainen vakaa vaihe, ja edelleen asteittainen toipuminen. Rajussa taudinkuvassa oireisto etenee hengitystukea vaativaan neliraajahalvaukseen parissa päivässä. Toipuminen kestää kuukausia, sen nopein vaihe kahdesta kuuteen kuukautta, mutta vaikeissa taudinkuvissa toipumista tapahtuu kahdesta kolmeen vuotta.

Osalla potilaista taudinkuva jää lieväksi, jolloin itsenäinen kävelykyky säilyy koko sairauden ajan. Tällöin taudin kulkuun vaikuttavaa hoitoa ei tarvita, ja potilas toipuu täysin. Toisinaan, noin 5–25 prosentilla, tauti etenee hengityshalvaukseen, jolloin tarvitaan taudin kulkuun vaikuttavien hoitojen lisäksi hengityskonehoitoa.

GBS:n potilaskohtaista vaikeusastetta voi arvioida EGRIS asteikolla, jossa arvioidaan kolmea tekijää:

äkillinen alaraajoista alkava nouseva tuntohäiriö-, kipu- ja lihasheikkousoireisto, johon voi liittyä aivohermo-oireita ja autonomisen hermoston toimintahäiriöitä (rytmihäiriötä, hikoiluhäiriötä, suolen toiminnan häiriötä ja verenpaineen vaihtelua). Tässä tautimuodossa esiintyy erilaisia vasta-aineita hermorakenteita kohtaan, ja tämän vuoksi vasta-aineita käytetään harvoin diagnostiikassa.

1. aikaa oireiden alusta sairaalaan saapumiseen,
2. kasvohermojen tai nielun heikkoutta,
3. lihasvoimaa.

Mikäli potilas ohjautuu sairaalaan kolme vuorokautta oireiden alusta, hänellä on nielemisvaikeutta ja lihasvoimat kaikissa raajoissa ovat vahvasti heikentyneet, hän tulee 65 prosentin todennäköisyydellä tarvitsemaan hengityskonetukea.

GBO harvoin uusiutuu. Mikäli lihasheikkousoireisto toistuu, on arvioitava, onko kyseessä samantyyppinen, kulultaan hitaampi, mutta uusiutuva sairaus eli krooninen tulehduksellinen demyelinoiva polyneuropatia (CIDP).

Oireyhtymän hoito

Guillain-Barrén oireyhtymän hoidossa on tärkeää tukea ja pitää informoituna sekä potilasta että hänen perhettään. Keskeisessä osassa ovat myös liikkuminen sopivalla rasitustasolla, ravitsemus ja hyvä kivunhoito. Mikäli itsenäinen liikkuminen ei onnistu tai se on vahvasti uhattuna, tarvitaan taudinkulkuun vaikuttava hoito. Liikkumattoman potilaan kohdalla laskimotulppien ennaltaehkäisy on tärkeää. Kuntoutuksessa on huomioitava potilaan ympäristö, harrastukset ja työ.

Potilaan ja perheen tukemisessa tärkeintä on sairaudesta ja taudin kulusta kertominen: mistä tila johtuu ja mitä itse kukin voi tehdä. Monista päivittäistä, tärkeistä asioista joudutaan luopumaan tai tulee tarve saada apua päivittäisiin toimintoihin. Tässä on potilaan, perheen, hoitavan henkilökunnan ja muiden toimijoiden luottamus ja yhteistyö keskeistä. Kaikki eivät tarvitse psykologia tai psykiatria, mutta useilla potilailla tai heidän perheenjäsenillään on ahdistuksen tai masennuksen oireita jossain sairauden vaiheessa.

Taudinkulkuun vaikuttavia hoitoja ovat laskimonsisäinen vasta-ainehoito (IVIG) ja plasmanvaihto. Tutkimusten perusteella nämä tehoavat, kun taudinkulku on etenevä ja potilas ei pysty liikkumaan itsenäisesti tai itsenäinen liikuntakyky on vahvasti uhattuna. Lievemmissä taudinkuvissa ei ole osoitettu, että hoidosta olisi hyötyä.
IVIG-hoito toteutetaan viiden perättäisen hoidon sarjana. Plasmanvaihto toteutetaan pääosin viitenä hoitona niin, että väliin jää yhdestä kahteen välipäivää. Hoitomuodonvalintaan vaikuttavat taudinkuva, muut sairaudet ja paikalliset olosuhteet.

Kolmantena hoitomuotona on käytetty immunoadsorptio (IA) -hoitoa. IA-hoidossa verestä poistetaan IgG-vasta-aineet. Hoito on potilaalle vähemmän rasittava kuin plasmanvaihto, mutta toistaiseksi tulokset eivät ole olleet kannustavia.

Vaikeissa taudinkuvissa hoidosta huolimatta osalle jää merkittävä haitta-aste. Tutkimusta tehdään tehokkaampien hoitojen kehittämiseksi.

Mikäli potilaalla on autonomisen hermoston häiriötä, seurataan aluksi verenpainetta ja sydämensykettä valvotuissa olosuhteissa. Vuodepotilaalla syvät laskimotukokset on ehkäistävä verenohennuslääkkein.

Kommunikointi muuttuu, jos joudutaan käyttämään hengityskonetta tai kasvohermot ovat halvaantuneet. Tällöin ovat tarpeen puheterapeutin opastamat kommunikaatiokeinot kuten läpinäkyvä kirjaintaulu. Henkitorviavannepotilailla (trakeostooma) voidaan käyttää kurkunpään vibraattoria, kun huulet toimivat riittävästi. Näin päästään puhumaan hengityskoneen aikanakin.

Kipu on usein voimakasta hermosärkyä joko alkuvaiheessa tai toipumisen alkaessa, osalle särky jää voimakkaana pitkäksi aikaa. Tässä tulee käyttää neuropaattisen kivun hoitoja, usein vahvoja kipulääkkeitä ja kipuasiantuntijoiden osaamista. Ummetus haittaa useimpia potilaita. Ummetuksenestohoitoon on kiinnitettävä huomiota ennen kipulääkkeen aloittamista ja hoidon aikana.

Ravitsemukseen tulee kiinnittää huomiota alusta lähtien. Mikäli ravitsemuksessa on puutteita, ne korjataan. Aina tulee turvata riittävä energian, proteiinien, kuitujen ja D-vitamiinin saanti.

Sairaalahoidon ajaksi kannattaa hankkia musiikkia, elokuvia tai äänikirjoja vastapainoksi osaston äänille, laitteiden hälytysäänille ja ilmastoinnin huminalle, sillä päivät ovat pitkiä.

Kuntoutuksessa on keskeistä fyysinen ja psyykkinen kuntoutuminen sekä sopeutuminen uuteen toimintakykyyn ja arkeen. Tässä ei ole yhtä mallia, sillä taudinkuvat vaihtelevat. Myös ihmisen resilienssi eli toimintakyky haastavissa elämäntilanteissa vaihtelee: toiset löytävät itsenäisesti ratkaisuja, toiset tarvitsevat enemmän tukea ja rinnalla elämistä.

Valtaosa potilaista tarvitsee kuntoutusta joko osasto-olosuhteissa tai avokuntoutusta alkuvaiheen sairaalahoidon jälkeen. Osa potilaista hyötyisi pidempiaikaisesta fyysisestä kuntoutuksesta, jossa tarvittaessa huomioidaan myös psyykkinen hyvinvointi. Osa potilaista ei tarvitse ohjattua kuntoutusta, vaan voivat siirtyä itsenäiseen, asteittain voimistuvaan kuntoutukseen. Kaikki Guillain-Barré-potilaat hyöyvät kuntoutuksen alkuarviosta.

Ennuste

Nopein toipuminen tapahtuu vuoden sisällä, mutta toipuminen jatkuu vielä vuosia. Valtaosa, noin 70 prosenttia sairastuneista toipuu täydellisesti tai lähes täydellisesti. 20 prosentille jää merkittäviä jäännösoireita. Viisi prosenttia kuolee joko keuhkolaskimotukokseen, rytmihäiriöön tai muuhun syyhyn. Sairastuneen iällä, GBO:n puhkeamista edeltävällä oirekuvalla ja oireiston etenemisvauhdilla on merkitystä esimerkiksi kävelykyvyn toipumiseen.

Kävelykyvyn toipumista voidaan viitteellisesti arvioida EGOS-asteikolla, jossa arvioidaan:

1. onko ikä alle vai päälle 40 vuotta
2. onko ollut ripulioiretta
3. mikä taudin haitta-aste on kahden viikon kohdalla.

Jäännösoireina yleisimpiä ovat alaraajojen heikkous, kivut, kivuliaat puutumiset ja väsymys (fatiikki). Hollantilaisessa tutkimuksessa sairauden vuoksi valtaosa koki psykososiaalisen tilanteensa muuttuneet. 44 prosenttia oli joutunut muuttamaan harrastuksiaan sairastumisen vuoksi ja 15 prosenttia oli joutunut muuttamaan asuinpaikkaa jäännösoireen vuoksi. Valtaosa sairastuneiden läheisistä koki elämänlaatunsa heikentyneen. Pienellä osalla tutkimukseen osallistuneista oli myös masennusoireita ja ahdistuneisuutta.
Vertaistukea Guillain-Barrén oireyhtymään

Monet kokevat, että vertaistuki auttaa sopeutumaan muuttuneeseen elämäntilanteeseen. Vertaistukea on saatavilla sosiaalisessa mediassa sekä kansallisesti että kansainvälisesti. Suomessa myös Neuroliitto tarjoaa GBO:n sairastaneille mm. vertaistukimahdollisuuksia. GBO:n sairastaneet voivat liittyä liiton polyradikuliittiverkostoon.

Mikä hermojuuritulehdus on?

Polyradikuliitti on selkäytimestä ulos tulevien hermojuurien immuunivälitteinen tulehdus, jonka syytä ei varmuudella tunneta. Altistavana tekijänä voivat olla esimerkiksi virusten aiheuttamat ylähengitystieinfektiot ja tietyt ripulitaudit. On epäilty myös oman elimistön puolustusjärjestelmään kajoavia hoitoja, kuten rokotuksia, mutta tutkimustieto tästä on epävarmaa. Usein taustalta ei kuitenkaan löydy selkeää edeltävää syytä. Tila on harvinainen, ja Suomessa todetaan keskimäärin 50–100 uutta tapausta vuodessa.

Oireet

Oireet alkavat tavallisesti alaraajoista melko äkillisesti, päivien tai parin viikon aikana. Usein ensioireena ilmaantuu alaraajojen alaosista ylöspäin hiipiviä tuntohäiriöitä, kuten pistelyä ja puutumista. Tätä seuraa lisääntyvä lihasheikkous. Oireet ovat symmetriset, ja lihasheikkous on merkittävin oire. Mikäli tila pahenee, lihasheikkous ja tuntohäiriöt voivat levitä yläraajoihin. Taudinkuva on hyvin vaihteleva, ja oireet vaihtelevat lievistä pistelytuntemuksista ja lihasvoimien laskusta vaikeaan neliraajahalvaukseen asti. Pahimmissa tapauksissa myös hengityslihakset heikentyvät, jolloin voi kehittyä hengitysvajaus. Lisäksi voi ilmaantua virtsarakon toimintahäiriöitä ja sydämen rytmihäiriöitä. Lihaskivut ovat tavallisia. Aivohermo-oireena voi olla kasvohermohalvaus, ja toisinaan ilmenee muidenkin aivohermojen oireita. Tajunnan taso ei kuitenkaan muutu, eikä muisti- tai ajatustoiminnan häiriöitä esiinny.

Tutkimuslöydökset

Lääkäri toteaa paitsi etenevän lihasheikkouden myös vaimentuneet jänneheijasteet ja tuntohäiriöitä. Kliinistä tutkimusta täydennetään aivo-selkäydinnestenäytteellä ja lihassähkö- eli ENMG -tutkimuksella. Aivo-selkäydinnestenäytteessä nähdään voimakkaasti kohonnut valkuaisaine- eli proteiinipitoisuus. ENMG -tutkimuksessa voidaan todeta taudille tyypilliset sähköiset muutokset, mutta nämä kehittyvät tavallisesti vasta parin kolmen viikon kuluttua oireiden alusta. Joskus voidaan selkäytimen magneettikuvauksessa nähdä hermojuurten tehostumista, mutta löydös on epävarma. Verikokeista ei ole hyötyä, koska taudille tyypillisiä verikoemuutoksia ei ole. Myöskään aivojen alueella ei kuvantamistutkimuksissa nähdä poikkeavuuksia.

Taudinkulku

Taudin alku on melko nopea ja oireet pahenevat huippuunsa useimmiten parin viikon aikana.

Hoito ja kuntoutus

Taudin nopeasti etenevän alkuvaiheen hoito kuuluu sairaalaan, jonne potilaan pitäisi päästä päivystyksellisesti. Oireiden vaikeusasteen mukaan potilas voidaan hoitaa normaalilla vuodeosastolla tai tehovalvontayksikössä. Tärkeintä on taudin etenemisen tarkka seuranta. Sairaalassa tämä toteutetaan paitsi lihasheikkousoireita seuraamalla myös testaamalla hengitystoimintaa säännöllisesti. Mikäli oireet etenevät hengityslihaksiin asti, voidaan joutua turvaamaan hengitys koneellisesti.

Aktiivisina hoitomuotoina käytetään sekä plasmanvaihtohoitoa että suonensisäistä vasta-aine- eli immunoglobuliinihoitoa, joskus käytetään molempia peräkkäin. Hoidot pyritään aloittamaan heti, kun lihasheikkous selvästi etenee ja hengityksen toiminta saattaa olla uhattuna. Lisäksi tarvitaan erilaisia oireenmukaisia tukihoitoja, jotka mietitään jokaisen potilaan kohdalla yksilöllisesti.

Jatkohoidossa tärkeintä on kuntoutus. Kuntoutukseen päästään, kun taudin eteneminen on pysähtynyt. Tuolloin aloitetaan säännöllinen ja aktiivinen fysioterapia. Mahdollisesti tarvitaan lisäksi toimintaterapiaa. Kuntoutusta pitäisi jatkaa ainakin kuukausia sille saadun vasteen ja taudin vaikeusasteen mukaan. Näin pystytään takaamaan paras mahdollinen lopputulos.

Tästäkin on toki poikkeuksia, joskus oireet saavuttavat huipun jo tunneissa. Nopean alun jälkeen seuraa tasannevaihe, joka kestää normaalisti pari viikkoa. Sen jälkeinen toipuminen kestää viikoista useisiin kuukausiin taudin vaikeusasteen mukaan. Yli neljä viidestä toipuu täysin, mutta siihen voi mennä jopa vuosi aikaa. Lopuille potilaille voi jäädä pysyviä hermoston oireita. Hengityslihaksiin asti etenevä tautimuoto voi olla tappava, mutta nykyhoidoilla tautiin menehtyminen on erittäin harvinaista. Hermojuuritulehdus ei normaalisti uusiudu.

Taudin itsehoito ja ehkäisy

Taudin puhkeamiseen ei voi itse vaikuttaa, joten sitä ei voi myöskään ehkäistä. Taudin kuntoutusvaiheessa tärkeää on potilaan oma aktiivinen ote, jota ilman kuntoutustulokset jäävät aina heikommiksi. Hyvin järjestetyllä, aktiivisella kuntoutuksella voidaan saavuttaa useimmissa tapauksissa uudelleen normaali toiminta- ja liikuntakyky.


Lähde:
https://neuroliitto.fi/tieto-tuki/tietoa-sairauksista/harvinaiset-neurologiset-sairaudet/diagnoosit/guillain-barren-oireyhtyma/
https://fi.wikipedia.org/wiki/Guillain%E2%80%93Barr%C3%A9n_oireyhtym%C3%A4
https://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk01094

Keliakia

Vatsavaivojen syy voi olla tiettyjen viljojen sisältämä proteiini, gluteiini, joka vaurioittaa ohutsuolen suolinukkaa.

Keliakia on vehnän, ohran ja rukiin sisältämän gluteenin aiheuttama elinikäinen autoimmuunisairaus.

Keliakiaa sairastaa yli 100 000 suomalaista. Keliakialiitto.fi:n mukaan heistä vain joka kolmas on saanut diagnoosin.

Suurin osa keliakiaa sairastavista olisi näin ollen vielä löytämättä.
Voi olla oireeton

Keliakian ainoa hoito on gluteeniton ruokavalio. Oireet häviävät tarkalla ruokavaliolla, mutta keliakia ei koskaan parane.

Keliakia voi olla myös vähäoireinen tai oireeton. Silloinkin se pitäisi tunnistaa ja hoitaa.

Hoitamaton keliakia lisää Tehy-lehden artikkelin mukaan muun muassa osteoporoosin sekä lymfoomien eli imusolmukesyöpien riskiä.

Keliakian diagnosointi aloitetaan tekemällä verinäytteestä vasta-ainetesti.

Keliakiassa vehnä, ohra ja ruis korvataan esimerkiksi riisillä, tattarilla ja maissilla, myös kauralla.

Keliakia ei ole sama asia kuin vilja-allergia.Keliakian diagnosointi on muuttunut päivitetyssä Käypä hoito -suosituksessa.

Jatkossa keliakia voidaan tietyissä tapauksissa diagnosoida pelkän verinäytteen perusteella eikä tähystystä aina tarvita.

Uudet kriteerit nopeuttavat diagnoosin saantia.

Tämä on potilasjärjestö Keliakialiiton mukaan erittäin hyvä asia.

Tähystykseen pääsyä ei tarvitse enää kaikissa tapauksissa odotella, vaan hoito eli gluteeniton ruokavalio voidaan aloittaa heti verikoetulosten jälkeen ja siten myös mahdolliset oireet helpottuvat nopeammin.

Se, ettei tähystykseen pääsyä tarvitse enää odottaa, on valtava helpotus ihmisille.

Keliaakikon ruokavaliosta poistetaan gluteeni, jota on vehnää, ruista tai ohraa sisältävissä ruoissa ja elintarvikkeissa, sanotaan Keliakialiiton nettisivuilla.

Ei gluteenitonta ennen tutkimusta

Keliakia voidaan jatkossa todeta verinäytteen perusteella, mikäli transglutaminaasivasta-ainepitoisuus on yli kymmenen kertaa viitealueen rajaa suurempi ja endomysiumvasta-aineet ovat positiivisia.

Kaikissa tapauksissa keliakiaa ei siis voida jatkossakaan diagnosoida pelkän verikokeen perusteella.

Ihokeliakian diagnosoimiseen tarvitaan aina ihokoepala.

Arnala muistuttaa, että keliakiaa epäilevän ihmisen ei pidä aloittaa gluteenitonta ruokavaliota ennen tutkimuksia, vaan keliakiatutkimukset pitää tehdä normaalin gluteenipitoisen ruokavalion aikana.

Muuten oikean diagnoosin saaminen voi olla vaikeaa.

Keliakian oireet voivat olla monenlaisia. Mikään yksittäinen oire tai löydös ole taudille tyypillinen.

Keliakia on autoimmuunivälitteinen sairaus, johon liittyy vahva perinnöllinen alttius.

Oireena voi olla esimerkiksi pitkäaikainen ripuli, löysät ulosteet, vatsakipu, laihtuminen ja imeytymishäiriöt.

Myös esimerkiksi kutiseva pienirakkulainen ihottuma, osteoporoosi, hampaiden kiillevauriot ja lapsilla kasvun hidastuminen voivat olla keliakian oireita.

Keliakia voi olla myös oireeton.

Suomessa keliakiaa on noin kahdella prosentilla väestöstä. Keliakiadiagnoosi on 0,7 prosentilla väestöstä. Tämä on suurimpia lukuja maailmassa.

FAKTAT

1. Keliakia on muutakin kuin vatsaoireita
2. Keliakia on tauti, jossa viljatuotteiden sisältämä valkuaisaine gluteeni vaurioittaa ohutsuolen limakalvon nukkaa.
3. Tyypillisimmät oireet ovat ripuli, löysät ulosteet, ylävatsan turvotus, ilmavaivat, painon lasku ja lapsilla kasvun hidastuminen. Oireet voivat olla myös lieviä, ja osalla niitä ei ole lainkaan. Myös ihottumaa, muistihäiriöitä ja lapsettomuutta voi esiintyä.
4. Keliakia voi puhjeta missä iässä tahansa. Tarkkaa syntymekanismia ei tunneta, mutta tietty perinnöllinen alttius ja gluteeni tarvitaan.
5. Diagnoosi varmistetaan yleensä suolinäytteen mikroskooppisella tutkimuksella.
6. Ruokavaliossa vältetään kokonaan vehnää, ruista ja ohraa sisältäviä ruokia.Dieetin on oltava tiukka, jotta ohutsuolivauriot ja ihottuma pysyvät poissa.Dieetti on elinikäinen.Keliakia on tauti, jossa viljatuotteiden sisältämä valkuaisaine gluteeni vaurioittaa ohutsuolen limakalvon nukkaa.
7. Tyypillisimmät oireet ovat ripuli, löysät ulosteet, ylävatsan turvotus, ilmavaivat, painon lasku ja lapsilla kasvun hidastuminen. Oireet voivat olla myös lieviä, ja osalla niitä ei ole lainkaan. Myös ihottumaa, muistihäiriöitä ja lapsettomuutta voi esiintyä.
8. Keliakia voi puhjeta missä iässä tahansa. Tarkkaa syntymekanismia ei tunneta, mutta tietty perinnöllinen alttius ja gluteeni tarvitaan.
9. Diagnoosi varmistetaan yleensä suolinäytteen mikroskooppisella tutkimuksella.
10. Ruokavaliossa vältetään kokonaan vehnää, ruista ja ohraa sisältäviä ruokia.Dieetin on oltava tiukka, jotta ohutsuolivauriot ja ihottuma pysyvät poissa.Dieetti on elinikäinen.

Keliakian oireet ovat monimuotoisia ja hyvin yksilöllisiä.Oireita voi olla ruuansulatuskanavassa, maksassa ja myös muualla kehossa.

1. Iho-oireet

Keliakia voi ilmetä iholla kutiavana, pienirakkulaisena ihottumana.

Tällöin kysymys on ihokeliakiasta. Ihottuman mielipaikkoja ovat kyynärpäät, polvet, hiuspohja ja pakarat.

2. Vatsaoireet

Vatsakipu, vatsan turvotus ja kouristukset, ilmavaivat, ripuli ja löysät ulosteet voivat olla keliakian oireita.

3. Pahoinvointi

Keliakian oireita voivat olla myös epämääräinen pahoinvointi, ruokahaluttomuus ja oksentelu.

4. Anemia

Anemia ja vitamiinipuutokset voivat liittyä keliakiaan.

5. Aftat

Suun limakalvolla esiintyvät aftat voivat olla keliakian oire.

6. Keskenmenot

Toistuvat keskenmenot voivat liittyä keliakiaan.

7. Kasvun hidastuminen

Lapsella kasvun hidastuminen voi olla ensimmäinen oire keliakiasta.

Mitä keliakia on?

Keliakia on vehnän, ohran ja rukiin sisältämän valkuaisaineen, gluteenin, aiheuttama sairaus. Se on elinikäinen autoimmuunisairaus, joka häiritsee ravintoaineiden imeytymistä. Keliakiaan voi sairastua missä iässä tahansa sen jälkeen kun viljojen käyttö ruokavaliossa on aloitettu. Keskimäärin tauti todetaan Suomessa n. 40 vuoden iässä. Keliakiasta kärsii arviolta noin joka sadas lapsi Suomessa.

Keliakiaa ilmenee usein jo alle kouluikäisillä lapsilla. Varhaisessa vaiheessa aloitettu runsas gluteenipitoisen ruuan nauttiminen voi varhaistaa taudin puhkeamista, sanoo lastenlääkäri Timo Klemola.

Keliakian varsinaista syntysyytä ei tunneta. Riskitekijänä on perinnöllinen alttius, jonka lisäksi tarvitaan gluteenialtistus ja jokin muu tekijä. 

Keliakian oireet 

• Keliakian klassisia oireita ovat:
• erilaiset suolistovaivat
• jatkuva ripuli
• löysät ulosteet
• ilmavaivat
• vatsan turvotus
• suoliston kouristukset
• ruokahaluttomuus
• oksentelu

Myös anemia ja väsymys voivat olla keliakian oireita. Kaikilla keliaakikoilla ei välttämättä ole vatsaoireita eikä muitakaan selkeästi tuntuvia oireita. Lapsella kasvun hidastuminen voi olla oire keliakiasta.

Lähde:

https://www.iltalehti.fi/terveysuutiset/a/7b139965-8c92-4c19-ac78-9e0237ea7f98
https://www.iltalehti.fi/terveysuutiset/a/83401d38-1338-4ce8-a5a3-6f118d42f519
https://www.iltalehti.fi/terveysuutiset/a/83401d38-1338-4ce8-a5a3-6f118d42f519
https://www.iltalehti.fi/terveysuutiset/a/201809032201177660
https://www.mehilainen.fi/vatsakipu/keliakia?gclid=CjwKCAjw1_PqBRBIEiwA71rmtbvU0Bgso--Pxwn_hkV6eaQfClB5ZMbLaPy7SpLCW_mmyVpV3Q9fqRoCqJwQAvD_BwE

Sturge-Weberin oireyhtymä

Sturge-Weberin oireyhtymä on harvinainen synnynnäinen sairaus. Suomessa syntyy keskimäärin yksi Sturge-Weberin oireyhtymää sairastava lapsi vuodessa.

Oireyhtymä johtuu pienten verisuonten kehityksen häiriöstä kasvojen iholla, aivoissa ja silmässä, yleensä vain toispuoleisesti. Verisuonten poikkeava kehitys johtuu geenimutaatiosta poikkeavan kudoksen soluissa. Mutaatiota ei siis ole henkilön muissa soluissa eikä sairaus ole periytyvä.

Oireet ovat eri potilailla eriasteisia ja kaikilla potilailla ei ole kaikkien elinten oireita. Iholla poikkeavat verisuonet aiheuttavat tuliluomeksi kutsutun laajan tummanpunaisen ihomuutoksen. Silmässä verisuonten kehityshäiriö johtaa silmän sisäisen nestekierron häiriöön ja silmänpaineen nousuun. Aivoissa poikkeava verisuonitus ulottuu joko pienelle aivoalueelle tai yli koko toisen aivopuoliskon.

Verisuonten kehityshäiriö vaikeuttaa aivokudoksen verenkiertoa ja usein aiheuttaa poikkeavien suonten alla olevan aivokudoksen vähittäisen kutistumisen ja toiminnan häiriön. Tästä johtuu se, että oireyhtymään usein liittyy toispuolihalvausoire, migreenityyppisiä päänsärkyjä, epilepsia ja eriasteisia oppimisen vaikeuksia. Aivoverenkiertoon haitallisesti vaikuttavat tekijät, kuten pitkät epileptiset kohtaukset voivat entisestään heikentää aivoverenkiertoa ja pahentaa näitä ongelmia.

Sturge-Weberin oireyhtymää sairastavien lasten hoito 

Kasvojen tuliluomi näkyy jo vauvana ja käynnistää tutkimukset. Kaikilla lapsilla, joilla on tuliluomi kasvoilla, ei ole muita Sturge-Weberin oireyhtymään liittyviä oireita, eikä silloin tarvita seurantaa. Ihon tuliluomi ei välttämättä vaadi hoitoa, mutta kosmeettisista syistä on käytetty laserhoitoa luomen vaalentamiseen. Silmälääkäri seuraa silmänpainetta ja kohonneen paineen hoitona voidaan tarvita paitsi silmätippoja myös leikkausta. Toispuolihalvausoireen vuoksi lapsi voi tarvita fysioterapiaa ja toimintaterapiaa ja oppimisvaikeuksien vuoksi erityistä tukea kehitykselle ja koulunkäynnille. Sturge-Weberin oireyhtymään liittyvä epilepsia voi olla hyvin lääkitykseen reagoiva tai hoitoresistentti. Epilepsian tehokas hoito on tärkeää, koska pitkittyneet epileptiset kohtaukset voivat entisestään heikentää aivoverenkiertoa. Vaikea epilepsia voi haitata myös terveen aivopuoliskon toimintaa. Tämän välttämiseksi joudutaan joskus vaikean epilepsian vuoksi päätymään epilepsiakirurgiaan, jossa sairas, kutistunut ja toiminnaltaan heikko aivopuolisko erotetaan yhteyksistään terveeseen aivopuoliskoon.

Kasvojen alueen hiussuonten portviinin värinen epämuodostuma (klassisesti kutsuttu angioomaksi) on tavallisesti näkyvissä jo syntyessä. Se sijaitsee joko otsan tai yläluomen alueella joko tois- tai molemminpuolisesti. Joskus muutos voi peittää myös posken ja leuan alueet ja joissain tapauksissa ulottua aina vartalolle ja raajoihin asti. Mukana voi olla pehmytkudosten ja luiden liikakasvua, mikä voi johtaa ongelmiin näön, kuulon, nielemisen ja puheen tuoton suhteen. Silmäoireita voi kehittyä milloin vain, mutta tavallisesti lapsuudessa tai nuorena aikuisena. 

Yli puolille kehittyy ihomuutoksen puolelle glaukooma, mikä voi johtaa näköhermon surkastumiseen ja sokeuteen. Myös aivojen verisuonimuutoksia voi esiintyä. Ensimmäisen elinvuoden aikana esiintyy aivokalvojen angioomia, jotka voivat aiheuttaa epileptisiä kohtauksia, varhaista toisen käden toimintojen suosimista ja tuijottavaa katsetta. Migreeni ja halvaustyyppiset kohtaukset ovat myös hyvin yleisiä. Taudin edetessä, riippuen epileptisen oireilunkin vaikeudesta, voi kehittyä eriasteisia halvausoireita ja vaihtelevia kognitiivisia ongelmia.

Oireyhtymän aiheuttaa ei-periytyvä somaattinen mosaiikkimutaatio GNAQ (9q21) -geenissä, joka

koodaa Gαq-proteiinia. Proteiini on kriittinen suuren G-proteiini-reseptorien joukon solunsisäiselle viestinnälle. Niitä puolestaan tarvitaan monien kasvutekijöiden, vasoaktiivien peptidien ja neurotransmittereiden toiminnassa. Diagnoosiin voi päästä kliinisellä tutkimuksella. Pikkulapsen syntymämerkin koosta riippuen oireyhtymän riski on 15–40 %. Diagnoosi varmistuu aivojen kuvantamisessa, jossa voidaan taudin etenemisen myötä nähdä ihomuutoksen kanssa samanpuolista aivoatrofiaa, kuorikerroksen kalkkeja ja aivokalvojen angioomia. Sikiödiagnostiikka on mahdollista ultraäänen ja magneettikuvauksen avulla.

Varhaislapsuudessa aloitettu laserhoito vähentää ihomuutoksen kasvua. Sen osittainen tai jopa 

täydellinen häviäminen on mahdollista. Epilepsiaa hoidetaan normaalitapaan antiepileptein, usein yhdistäen mukaan matala-annoksinen aspiriini. Epilepsiakirurgiaa harkitaan, jos kohtauksia ei lääkkeillä saada kuriin. Silmänpaineen hoito on oireenmukaista, säännöllistä silmälääkärin seurantaa tarvitaan. Fysioterapia on tarpeen lihasheikkouden ja liikunta- ja toimintakyvyn parantamiseksi. Ennuste riippuu epilepsian vaikeudesta. Euroopassa taudin esiintyvyydeksi arvioidaan 1/20 000–1/50 000 syntyvää lasta.

Lähde:
https://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=orp01929
https://www.epilepsia.fi/documents/20181/45820/Sturge+Weberin+oireyhtym%C3%A4.pdf/da6a1cad-b7b9-463c-8cdc-c83d6755fae8

Tällainen on pelätty Ebola-virus – toimi näin jos matkustat riskialueelle

Ebola on virus, johon ei ole rokotetta eikä sen tartuntaan ole hoitoa. Viruksen leviämistä voidaan ehkäistä hyvällä hygienialla.

1. Ebola on tappava tauti

Ebola on Ebola-viruksen aiheuttama tauti, joka johtaa usein kuolemaan. Se tarttuu suorassa kosketuksessa veren tai muiden eritteiden välityksellä tartunnan saaneista kuolleista ja elävistä ihmisistä ja eläimistä. Tartunnan voi saada myös suojaamattomasta sukupuoliyhteydestä Ebola-kuumeen sairastaneen kanssa jos toipumisesta on kulunut alle kolme kuukautta.

Ebola tarttuu ihmisiin eläimistä, ja riskialueilla oleskellessa kannattaa välttää kaikenlaista kosketusta eläviin ja kuolleisiin villieläimiin, erityisesti lepakoihin, jyrsijöihin ja apinoihin.

Ebola-virus on voimakkaimmillaan sairauden myöhäisissä vaiheissa, joten sairaaloissa, joissa on runsaasti Ebolaan sairastuneita potilaita, tartuntariski on suuri. Jos epäilet joutuvasi turvautumaan terveydenhoitopalveluihin Ebola-alueella missään asiassa, kannattaa sairaalavierailuun varautua suojavarustein.

2. Oireet voivat alkaa yhtäkkiä

Tauti saattaa alkaa 2–21 päivää altistumisen jälkeen yhtäkkiä. Oireita ovat kuume, lihassärky, heikkous, päänsärky ja kurkkukipu, joita seuraavat oksentelu, ripuli, ihottuma sekä maksan ja munuaisten vajaatoiminta.

Jotkut potilaat voivat kärsiä runsaasta ulkoisesta tai sisäisestä verenvuodosta sekä sisäelinten vaurioista. Ebolaan ei ole olemassa rokotetta eikä hoitoa.

3. Varaudu oireiden varalta

Vaikka matkailijan sairastuminen Ebolaan on melko epätodennäköistä, tulee mahdolliseen Ebola-virusinfektioon varautua, jos oireita ilmenee ja sairastunut henkilö on matkustanut Ebola-alueelle 21 vuorokautta ennen oireiden alkua.


Sairastuneiden varhainen tunnistaminen on tärkeää läheisten suojelemiseksi sekä uusien tartuntojen ehkäisemiseksi. Läheinen kosketus sairastuneeseen, erityisesti tämän vereen tai eritteisiin, on Ebolan tärkein tartuntareitti.

4. Riski sairastua on pieni vaikka matkustaisi samassa autossa Ebola-potilaan kanssa


Ebola-alueelle matkustaminen ei vielä tarkoita, että matkailijalla olisi riski sairastua Ebolaan. Sairastumisriski on äärimmäisen pieni vierailusta huolimatta, jos tiedossa ei ole kontaktia potilaaseen, jolla epäillään tai jolla on varmistettu Ebola-virusinfektio.

Myös hyväkuntoisten Ebola-potilaiden kanssa samassa huoneessa tai liikennevälineessä istuneen riski sairastua on pieni. Lähikontakti, esimerkiksi kättely, ei vielä kasvata riskiä suureksi.

Iholle menevä lähikontakti oireilevaan Ebola-potilaaseen ilman asianmukaista suojautumista sen sijaan aiheuttaa suuren riskin sairastua Ebolaan. Suuren riskin aiheuttaa myös neulanpisto ja iho- tai limakalvoaltistus Ebola-potilaan verelle tai eritteille. Myös osallistuminen hautajaisiin ja suora kosketus kuolleeseen Ebola-potilaaseen on suuri riski sairastua Ebolaan.

5. Hoitohenkilökunnan toiminta riippuu altistuksesta

Matkailijan, joka on oleskellut epidemia-alueella, mutta joka ei ole altistunut virukselle, tartuntariski on erittäin pieni. Jos kuitenkin oireeton henkilö huomaa Ebola-virusinfektioon viittaavia oireita 21

päivän sisällä viimeisestä mahdollisesta altistuksesta, tulee hänen olla yhteydessä infektiolääkäriin. Potilas tulee ottaa vastaanotolla suoraan omaan huoneeseen, ja tutkivan lääkärin on konsultoitava infektiolääkäriä. Ebola-virusinfektioepäilyn kohdalla potilas on lähetettävä sairaalaan tarkempaa arviointia varten.

Tilanteessa, missä tartuntariski on arvioitu pieneksi, on oireettoman matkustajan mitattava kuume aamuin illoin kunnes altistuksesta on kulunut 21 vuorokautta. Jos kuumetta tai muita Ebolan oireita ilmenee, on potilaan oltava välittömästi yhteydessä lääkäriin, joka konsultoi infektiolääkäriä ja toimii tämän ohjeiden mukaisesti. Mikäli muita selkeitä syitä oireille ei löydy, tulee potilaalle tehdä Ebola-virustutkimus.

Jos Ebola-alueelta palanneen oireettoman henkilön tartuntariski arvioidaan suureksi, tulee tämän mitata kuume aamuin illoin ja olla päivittäin yhteydessä infektiolääkäriin. Infektiolääkäri ohjaa potilaan tarvittaessa jatkotutkimuksiin ja hoitoon, jos Ebola-virusinfektioon viittaavia oireita ilmenee.

Matkailija, näin vältät Ebolan

1. Älä matkusta Ebola-alueelle. Helpoin tapa välttää Ebola on olla matkustamatta Ebola-alueelle. Tarkista aina ennen matkaa Afrikkaan, millä alueilla on viime aikoina ollut Ebola-epidemioita.
2. Pese kädet usein. Kuten monia muita viruksia, myös Ebolaa voi ehkäistä pesemällä kädet usein. Käytä aina saippuaa ja vettä tai jos niitä ei ole saatavilla, pese kädet desinfiointiaineella, jossa on vähintään 60 prosenttia alkoholia.
3. Vältä riistan syömistä. Riskimaiden toreilla myydään tyypillisesti villieläimiä seeproista apinoihin. Välttääksesi Ebola-tartunnan, älä syö mitään riistaa riskialueella.
4. Vältä kosketusta sairastuneen kanssa. Ebola tarttuu erityisesti kehon nesteiden kautta, mutta kaikenlaista fyysistä kontaktia Ebolaan sairastuneen kanssa on syytä välttää. Virus on voimakkaimmillaan sairauden myöhäisissä vaiheissa.
5. Älä ole Ebolaan kuolleiden ruumiiden lähellä. Ebola voi tarttua ihmiseen myös kuolleesta ruumiista, sillä Ebolaan menehtyneen ruumis kantaa yhä virusta. Ruumiit tulee haudata asianmukaisesti.

Dissosiatiivinen muistinmenetys

Dissosiatiiviselle muistinmenetykselle eli psykogeeniselle amnesialle (ICD-10-diagnoosikoodi F44.0)

on ominaista yksi tai useampi jakso, jonka aikana henkilö ei kykene palauttamaan mieleensä itselleen tärkeää, usein luonteeltaan traumaattista, häpeän tai stressin sävyttämää tietoa. Muistamattomuus on luonteeltaan liian laajaa ollakseen tavallista unohtelua ja haittaa sosiaalisia tai muita toimintoja.

Psykogeeninen muistamattomuus liittyy usein traumaattisiin tai hyvin stressaaviin elämäntapahtumiin, kuten onnettomuuksiin, sotatapahtumiin, väkivaltaisiin maltin menetyksiin tai itsemurhayrityksiin. Psykogeenisessä muistinmenetyksessä amnesia on lähes aina anterogradinen, eli henkilö ei muista tilannetta ja sen jälkeisiä lähitapahtumia. Joskus muistamattomuus liittyy vain osaan traumaattisen tilanteen yksityiskohdista. Harvinaisemmissa tapauksissa muistinmenetys liittyy koko aikaisempaan elämään tai traumaattisesta tapahtumasta nykyhetkeen. Psykogeeninen muistinmenetys heti auto-onnettomuuden tai muiden vastaavien traumaattisten tapahtumien jälkeen on harvinaista. Yleensä psykogeeninen tai dissosiatiivinen muistinmenetys liittyy erityisesti lapsuuden aikaisiin tai muihin aikaisemman elämän traumaattisiin tapahtumiin, jaksoihin tai niihin liittyviin ihmisiin.

Psykogeenistä muistinmenetystä voi ilmetä sekä lapsilla että aikuisilla. Muistot tapahtuneesta voivat ainakin osin palautua itsestään, tai niiden menetys voi jäädä pysyväksi.

• Dissosiatiiviselle muistinmenetykselle on ominaista yksi tai useampi jakso, jonka aikana henkilö ei kykene palauttamaan mieleensä itselleen tärkeää, usein luonteeltaan traumaattista, häpeän tai stressin sävyttämää tietoa.
• Muistamattomuus on liian laajaa ollakseen tavallista unohtelua ja haittaa sosiaalisia tai muita toimintoja.
• Hietasen mukaan muistinmenetys voi liittyä muistin lisäksi omaan identiteettiin ja aistillisuuteen, eli
• siihen, miten omaa ruumistaan ja käytöstään kontrolloi.
• Kun dissosiatiivinen häiriö jatkuu pidempään, usein taustalla on trauma. Tällöin muistamattomuus toimii selviytymiskeinona.

Aivovaurioon liittyvä amnesia on yleensä aina retrogradinen eli liittyy tapahtumaa edeltävään aikaan. Epileptisiin kohtauksiin voi liittyä psykogeenistä amnesiaa muistuttava muistinmenetys. Dementiaan ja deliriumiin liittyvä muistinmenetys on luonteeltaan psykogeenistä muistinmenetystä laaja-alaisempaa. Humalatilaan tai muihin myrkytyksiin liittyvää muistinmenetys ei palaudu.

Psykogeenistä muistinmenetystä voi joskus olla vaikea erottaa tavoitetietoisesta teeskentelystä, jolloin henkilö ei halua muistaa tapahtumia välttääkseen tapahtumaan liittyvää vastuuta, jolla olisi juridisia, taloudellisia tai muita hankalia seuraamuksia. Teeskennelty muistinmenetys on luonteeltaan useimmiten äkillinen ja oirekuvaltaan voimakas, ja amnesia liittyy hiljattain tapahtuneeseen tilanteeseen.

Dissosiaatiohäiriöissä jokin varhaisemmasta traumaattisesta tapahtumasta muistuttava tapahtuma saa aikaan persoonallisuuden tilan äkillisen muutoksen. Tällöin henkilö ei useinkaan muista, ainakaan täysin, käytös- ja kokemistapaansa sen jälkeen, kun hän on rauhoittunut ja palautunut voimakkaan tunteenomaisesta tilasta entiselleen.

Itsehoito ja hoito

Psykogeeninen muistinmenetys saattaa korjaantua itsestään ainakin osin. Sen toistuessa kannattaa lähiviikkojen kuluessa kääntyä lääkärin tai psykologin puoleen. Muisti voi palautua joskus hypnoosin tai traumaattisia tapahtumia asteittain työstävän psykoterapian myötä. Koska psykogeenistä muistinmenetystä ilmenee yleensä stressaavassa elämäntilanteessa tai traumaattisten tunnemuistojen yhteydessä, elämäntilanteen selvittely ja tilanteeseen sopiva psykoterapeuttinen hoito on usein perusteltua.

Dissosiaatiohäiriö (ajatusten, tunteiden, tekojen ym. erillisyys)

Dissosiaatio tarkoittaa erottumista tai hajoamista. Psykiatriassa sillä tarkoitetaan sitä, että dissosiaation ilmetessä henkilö ei kykene tietoisuudessaan yhdistämään ajatuksiaan, tunteitaan, havaintojaan tai muistojaan mielekkääksi kokonaisuudeksi. Dissosiatiivisia oireita ovat mm. psykogeeninen muistinmenetys (amnesia), oman itsen (depersonalisaatio, tsensä epätodelliseksi ja vieraaksi tunteminen (depersonalisaatio tai tuttujen tai ympäristön kokeminen vieraana tai outona (derealisaatio), ajan ja paikan tajun kadottaminen, havaintojen vääristyminen ja vaikeus erottaa mielikuvia todellisuudesta, joskus näkö- ja kuuloharhat. Dissosiaatio voi joskus ilmetä myös ruumiillisina oireina, kuten dissosiatiivisina kouristuksina, lihasnykäyksinä, äänen katoamisena tai ääntämishäiriönä, tunnottomuutena, särkyinä ja kipuina, sokeutena tai muina aistihäiriöinä ja tajunnan menetyksenä. Dissosiatiivisia ruumiillisia oireita kutsuttiin aikaisemmin hysteerisiksi oireiksi.

Dissosiaatio voidaan ymmärtää psyyken pyrkimyksenä hallita mielen tasapainoa uhkaavilta voimakkailta tunnetiloilta. Tällaisia psyyken tasapainoa järkyttäviä tunnetiloja ovat erilaiset äkilliset traumaattiset kokemukset ja niihin liittyvät pelon, kauhun tai häpeän tunteet. Myöhemmin mikä tahansa alkuperäiseen traumaan liittyvä ärsyke tai pelkkä yritys keskustella traumaan liittyvistä tapahtumista voi laukaista tunnemuistoilta suojaavan dissosiaation. Vaikka dissosiaation pyrkimyksenä onkin suojata mieltä traumaattiseen kokemukseen liittyviltä muistoilta ja ajatuksilta, se samalla herättää ahdistusta ja voi vaikeuttaa monella tavoin vuorovaikutusta ihmisten kanssa.

Toinen tapa ymmärtää dissosiatiiviset häiriöt ja oireet on pitää niitä reaktiona tapahtumille tai ärsykkeille, jotka muistuttavat alkuperäistä traumaattista kokemusta ja jonka tuloksena ihminen muuttuu tai pyrkii muuttumaan tilaan, jossa hän oli alkuperäisessä traumatilanteessaan. Dissosiaatioon liittyvien oireiden luonne riippuu tällöin siitä, mikä persoonan emotionaalinen osa (pelkäävä, puolustautuva, alistuva tai jähmettyvä) aktivoituu kussakin tilanteessa. Näin ymmärrettynä erilaiset dissosiatiiviset oireet eivät ole yksittäisiä oireita vaan traumamuiston aktivoiman persoonan tilaan kuuluvia oireita.

Lievä-asteisena dissosiaatio on tavallinen ja normaali psyyken käytössä oleva reaktiotapa ja

hallintakeino. Hypnoosi perustuu suggestiolla tuotettuun terveen psyyken kykyyn dissosioida erilleen ajatukset, tunteet, muisti ja käytös. Sen sijaan traumaattisten tapahtumien ja muistojen toistuvasti laukaisemia ja toimintakykyä haittaavia dissosiaatiotiloja pidetään mielenterveyden häiriöinä. Tällaisia dissosiaatiohäiriöitä ovat mm. dissosiatiivinen muistinmenetys, dissosiatiivinen pakkovaellus, dissosiatiivinen identiteettihäiriö (sivupersoonahäiriö) ja depersonalisaatiohäiriö. Tällaiset dissosiaatiohäiriöt ilmenevät usein äkillisinä persoonan tilan muutoksina sellaisissa tilanteissa, jotka muistuttavat alkuperäistä ja tietoisuudesta torjuttua traumaattista tilannetta. Tällaiset tietoisuudesta torjuttujen traumatilanteiden aktivoimat ahdistus-, pelko-, kipu- ja väsymystilat voivat myös muodostua pitkäaikaisiksi persoonan tiloiksi.

Dissosiaation aiheuttamat oireet on tärkeätä erottaa myrkytystilojen ja erilaisten ruumiillisten sairauksien ja muiden psykiatristen sairauksien aiheuttamista samankaltaisista oireista. Tällaisia tiloja ovat alkoholin ja huumeen käyttö, lääkkeiden sivuvaikutukset, ohimolohkoepilepsia ja muut neurologiset sairaudet ja psykiatrisista sairauksista erityisesti kaksisuuntainen mielialahäiriö ja psykoottiset tilat.

Vaikea-asteisempien dissosiaatiohäiriöiden taustalla ovat usein lapsuuden ja nuoruuden aikaiset traumaattiset kokemukset. Toistuvan väkivallan tai seksuaalisen hyväksikäytön uhreilla ilmenee usein erilaisia dissosiaatiivisia häiriöitä ja oireita.

Kanssaihmisten ja erityisesti läheisten kanssa käytyjen voimakkaan tunnepitoisten riitojen yhteydessä ilmenevät äkilliset persoonallisuuden muutokset ovat usein luonteeltaan dissosiatiivisia ilmiöitä ja heijastavat traumaperäistä persoonallisuuden rakenteellista dissosiaatiota. Näiden riitojen työstämistä haittaavat usein äkilliseen käytöksen muutokseen liittyvä muistinmenetys sekä dissosiaatioalttiutta lisäävät traumaattiset tunnemuistot.

Itsehoito

Dissosiatiivisten oireiden laukaisijana ja ylläpitäjänä ovat erilaiset traumaattiset voimakasta ahdistusta, pelkoa tai häpeää tuottavat muistikuvat ja tilanteet. Tämän vuoksi sekä itsehoidon että ammatillisen psykoterapian päämäärä on pyrkimys asteittain kohdata nämä traumaattiset tunnemuistot tavalla, joka lopulta mahdollistaa niiden kohtaamisen ilman pakottavaa tarvetta dissosioida tunteet, muistot ja havainnot toisistaan erilleen. Itsehoidossa voidaan hyödyntää erilaisia rentoutusmenetelmiä ja traumaattisen tunnemuistojen kohtaamista rentoutuneessa mielentilassa. Toinen tapa on työstää kipeitä muistoja omassa tahdissa ja asteittain keskusteluissa siihen halukkaan myötäelävän läheisen tai ystävän kanssa.

Milloin hoitoon

Toistuvien ja jokapäiväistä elämää hankaloittavien dissosiatiivistyyppisten oireiden tai persoonan rakenteelliseen dissosiaatioon viittavan käytöksen ilmetessä on aina viisasta hakeutua lähiviikkojen kuluessa lääkäriin oireita mahdollisesti aiheuttavien ruumiillisten sairauksien poissulkemiseksi. Psykoottiseksi tulkittujen oireiden tai erilaisten ahdistusoireiden taustalla saattaa olla traumaperäinen dissosiaatio. Jatkuvien tai usein toistuvien dissosiatiivisten oireiden rakentava työstäminen edellyttää yleensä pitempiaikaista ja tiivistä psyko- tai traumaterapiaa. Psykoterapian päämääränä on asteittain työstää oireita ylläpitäviä traumaattisia tunnemuistoja mielelle siedettävään muotoon.

Dissosiatiivinen amnesia: trauman aiheuttama muistihäiriö

Dissosiatiivista amnesiaa voidaan kuvailla niin, että sellaiset koetut tapahtumat unohtuvat, jotka ovat täynnä negatiivista latausta.Psykologiassa tätä kutsutaan psykogeeniseksi amnesiaksi tai funktionaaliseksi amnesiaksi. Mikään tunnistettavissa oleva fyysinen patologinen tekijä ei ole unohtamisen syynä. Lisäksi, unohdetun informaation palauttaminen voidaan toteuttaa luonnollisesti tai käyttämällä psykoterapiaa.

On olemassa traumaattisia tilanteita, jotka voivat jättää elinikäisen jäljen. Tuollaiset kokemukset voivat muuttaa monia asioita elämässämme ja suhteissamme. Intensiivinen kärsimys aiheuttaa vahvan vaikutuksen, ja tavoitteenamme suojella itseämme mielemme tekee traumaattisesta tapahtumasta tai siihen liittyvistä piirteistä peruuttamattoman unohduksen muistissamme.On olemassa tiettyjä ihmisiä tai konkreettisia tilanteita, joissa dissosiatiivinen amnesia on yleinen. Ihmiset jotka ovat kokeneet sodan, seksuaalisesta hyväksikäytöstä kärsineet lapset, kotiväkivallan uhrit, luonnonkatastrofeista tai terrori-iskuista kärsineet ihmiset ovat joitakin esimerkkejä.

Dissosiatiivinen pako: identiteetin menetys stressistä

Ei ole kyse pelkästään konkreettisen tapahtuman unohtamisesta. On myös mahdollista menettää oma identiteetti. Ihmiset, jotka ovat altistuneet yllä mainittujen tyyppisille tapahtumille, voivat kadota asuinpaikkansa ulkopuolelle, hyläten heidän kotikaupunkinsa ja perheensä. Tällainen tilanne voi jatkua muutamasta tunnista jopa vuosiin. Tapauksissa, jossa dissosiatiivinen pako kestää todella kauan, henkilö voi jopa ruveta luomaan täysin uutta identiteettiä itselleen, samalla luoden uutta perhettä ja hankkien uuden työpaikan.Jossain tapauksissa tämä voi tapahtua niin sanotusti salaisena haluna päästä irti haitallisista tilanteista. Täytyy pitää kuitenkin mielessä, että tämäei ole sairaus, vaan oman identiteetin unohtaminen on kuin vastaus äärimmäisen stressaaviin tilanteisiin. Dissosiatiivisen paon aikana henkilö voi vaikuttaa täysin normaalilta ja käyttäytyä tavallisesti.

Kun tilanne on ohi, henkilö löytää itsensä useimmiten hänelle tuntemattomasta paikasta, ymmärtämättä mitä tässä paikassa tekee ja miten sinne joutui. Normaalisti hän ei muista mitä on tapahtunut dissosiatiivisen paon aikana, mutta alkaa hiljalleen muistamaan sitä edeltäneitä tilanteita. Yleensä alkuperäisen identiteetin palautuminen tapahtuu vähitellen, vaikka joskus kaikki oikean identiteetin yksityiskohdat eivät kuitenkaan palaa takaisin.

Dissosiatiivinen amnesia tietynlaisissa tilanteissa

Dissosiatiivinen amnesia vaikuttaa konkreettisiin ajanjaksoihin jotka koetaan traumaattisina, ja sellaisiin tapahtumiin jotka vaikuttavat voimakkaasti henkilöön. Vaikka yksilö ei muistakaan tapahtunutta, vaikuttaa se hänen käyttäytymiseensä. Esimerkiksi, nainen joka on kokenut seksuaalista hyväksikäyttöä hississä, ei välttämättä muista koko tapahtunutta asiaa. Siitä huolimatta sama nainen saattaa ruveta välttämään hissejä, ja ajatus hissin käyttämisestä saa hänet voimaan pahoin.

Muistot tapahtumasta yleensä palautuvat takaisin, mutta on äärettömän vaikea määrittää, kuinka paljon muistoista pitää paikkansa, ja kuinka paljon muistoista on sekaantunut väärän informaation kanssa. Trauman aiheuttama muistinmenetys voi esiintyä eri tavoilla.

1. Lokalisoitu amnesia: Konkreettinen ajanjakso on unohdettu, yleensä traumaattinen tapaus.
2. Jatkuva amnesia: Mitään traumaattisesta tapahtumasta ei muisteta, ennen kuin nykyhetki voidaan muistaa.
3. Yleistynyt amnesia: Henkilö ei muista mitään omasta identiteetistään, ei muista kuka on tai missä asuu. Tällainen muistinmenetys on harvinainen ja vain äärimmäiset tilanteet kokenut saattaa kärsiä tästä muistinmenetyksestä.
4. Valikoiva amnesia: Vain joitain osia kokemuksesta voidaan muistaa.
5. Järjestelmällinen amnesia: Tietyn informaation muistin menetys. Uhri ei esimerkiksi muista mitään vaikkapa äidistään.

Hoito ja muistin palautus

Dissosiatiivisen amnesian ei välttämättä ala vaikuttamaan välittömästi stressaavan tilanteen mentyä ohi, vaan muistinmenetys voi alkaa tuntien tai jopa päivienkin jälkeen. Jossain tapauksissa uhri voi kokea takaumia, ns. ”flashbackeja”, aivan kuten post-traumaattisessa stressihäiriössä. Tällaisessa erityisessä tapauksessa uhri ei osaa erottaa nykyhetkeä muistoista.

Yleisimmissä tapauksissa henkilöllä esiintyy ongelmia käyttäytymisessä, uupumusta, uniongelmia, masennusta sekä päihteiden käyttöä. Itsemurhanriski kasvaa sen jälkeen kun muisti on palautunut, kun henkilö muistaa yhtäkkiä mitä on tapahtunut. Terapian avulla ja perheen tuella uhri pääsee traumaattisen kokemuksen yli. Terapia voi myös auttaa yksilöä kehittämään muita selviytymismekanismeja.

Kliinisiä hypnoositekniikoita voidaan myös käyttää. Rentoutumisen ja keskittymisharjoitusten turvin henkilö voi saavuttaa toisenlaisen tietoisuuden tilan, voiden tutkiskella ajatuksiaan, tunteitaan ja muistiaan, jotka hänen tietoisuutensa on estänyt. Mutta tällainen strategia ei ole täysin riskitön, tässä on olemassa mahdollisuus myös muistaa ns. ”vääristyneitä” muistoja, tai muistaa äärimmäisen traumaattisia tilanteita.

Lähde:

https://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00362

https://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00360

https://mielenihmeet.fi/dissosiatiivinen-amnesia-trauman-aiheuttama-muistihairio/

Hemiplegia

Hemiplegiassa lihasjänteys ja liikemallit esiintyvät vain toisella puolella kehoa. Toinen puoli kehosta

toimii normaalisti.

Hemiplegian taustalla on usein sikiöaikana tapahtunut aivoverenvuoto tai aivovaurio. Vaurion sijainti ja syntyajankohta vaikuttavat oireisiin.

Toispuolihalvaus (myös hemiplegia) on tila, jossa henkilön vartalon toinen puoli on heikko tai halvaantunut, esimerkiksi toinen käsivarsi ja saman puolen jalka eivät toimi normaalisti. Tila voi olla synnynnäinen tai seuraus sairaudesta tai halvauksesta. Hemiplegian aiheuttaa yleisimmin jokin aivoverenkiertohäiriö, mutta kliinisen tilan voivat aiheuttaa myös selkäytimeen tai aivopuoliskoihin vaikuttavat vammat tai sairaudet.

CP-vamma voi myös vaikuttaa toisen aivopuoliskon toimintaan, jolloin kehon toisen puolen toiminnot ovat rajallisia. CP-vammaisilla hemiplegia ei aiheuta halvausta vaan spasmeja. Mikäli CP-vamman ainoa oire on toispuolinen halvaus, tilaa kutsutaan hemiplegiaksi.

Hemiplegiaa aiheuttaa myös mm. aurallisen migreenin harvinaiset alatyypit familiaalinen (suvuittain kulkeva) hemipleginen migreeni FHM sekä sporadinen (erillisenä esiintyvä) hemipleginen migreeni SHM. Osittaista toispuolihalvausta kutsutaan hemipareesiksi.

Hemiplegia eli toispuoleinen lihasjänteys

Hemiplegia tarkoittaa toispuoleisuutta. Tällaisessa tapauksessa poikkeava lihasjänteys ja liikemallit esiintyvät vain toisella puolella kehoa. Toinen puoli kehosta toimii lähes tai täysin normaalisti.

Hemiplegiaa aiheuttaa usein sikiöaikana tapahtunut aivoverenvuoto tai aivovaurio. Vaurion sijainti ja syntyajankohta vaikuttavat oireisiin.

Hemiplegiaan voi liittyä myös näkökenttäpuutoksia, oppimisvaikeuksia ja epilepsiaa.

Diplegia eli jalkojen toimintavaikeus

Diplegia tarkoittaa jalkojen toimintavaikeutta. Myös käsien toiminnassa on usein rajoitteita. Diplegiaa aiheuttavat usein keskosuuden erityisongelmat, kuten aivojen hapenpuute tai aivoverenvuoto.

Lihasjänteyden vaihtelu tai pakkoliikkeet riippuvat vaurion sijainnista. Diplegiaan voi liittyä vaikeuksia myös oppimisessa, toiminallisen näön käytössä tai kehon hahmottamisessa. Diplegiaa ja tetraplegiaa voi olla vaikea erottaa toisistaan.

Tetraplegia eli käsien ja jalkojen toimintarajoitteet

Tetraplegia on vaurio, joka aiheuttaa toimintarajoitteita kummallakin puolella käsissä ja jaloissa.
Spastinen tetraplegia tarkoittaa, että raajat ovat jäykät.
Dystoninen tetraplegia tarkoittaa, että lihasjänteys vaihtelee jäykästä velttoon.

Aivovaurion syntyminen on usein yhteydessä perinataaliajan akuutteihin elvytys- ja tehohoitotilanteisiin. Perinataaliaika tarkoittaa kehitysvaihetta, joka alkaa 23. raskausviikosta ja kestää ensimmäiseen syntymänjälkeisen viikkoon.

Atetoosi eli alhainen lihasjänteys

Atetoosi tarkoittaa alhaista lihasjänteyttä, koordinaatiovaikeuksia ja jatkuvaa tahatonta lihasliiketta.
Lihasliike voi olla pientä tai suurta ja esiintyä erityisesti kasvoissa tai käsissä. Atetoosi voi olla itsenäinen vamma tai esiintyä spastisen cp-oireyhtymän lisäoireena.

Ataksia eli motorinen häiriö

Atakasia tarkoitaa motorista häiriötä, jossa lihakset eivät toimi hallitusti. Henkilöllä on tällöin vaikeuksia tasapainossa ja liikkeen kohdistamisessa. Ataksia johtuu yleensä pikkuaivojen epämuodostumista.


Lähde:
http://finto.fi/yso/fi/page/p18956
https://www.cp-liitto.fi/tietoa/vammaryhmat/cp-vamma/toimintarajoitteet

bipolaarinen mielialahäiriö

Kaksisuuntaista mielialahäiriötä eli bipolaarihäiriötä kutsuttiin ennen maanis-depressiivisyydeksi. Kaksisuuntainen mielialahäiriö on pitkäaikainen ja vahvasti perinnöllinen mielenterveyden häiriö.

Häiriötä luonnehtivat tavanomaisesta poikkeavat mielialojen vaihtelut: masennus ja maniajaksot sekä niin sanotut sekamuotoiset jaksot vaihtelevat. Välillä sairastuneella voi olla täysin oireettomia jaksoja tai jaksoja, jolloin oireet ovat hyvin lieviä.

Kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavilla on taipumusta kärsiä alkoholi- tai muusta päihdeongelmasta poikkeuksellisen usein. Runsas juominen voi voimistaa sekä mania- että masennusjaksoja.

Ma­nia­jak­so­jen ai­ka­na mie­lia­la ko­ho­aa lii­al­li­ses­ti tai muut­tuu kiih­ty­neek­si

Maniajaksot ovat masennusjaksoja helpompia tunnistaa, koska sairastuneen käyttäytyminen on niin silmiinpistävän aktiivista. Maanisen vaiheen aikana bipolaarihäiriöstä kärsivä voi tuntea erittäin voimakasta ja epärealistista hyvää oloa useita viikkoja ja jopa kuukausia.

Maniajaksoja leimaa usein harkintakyvyn puute. Häiriöstä kärsivä saattaa tehdä asioita, jotka tuottavat hänelle itselleen ja hänen läheisilleen runsaasti vaikeuksia. Hän voi esimerkiksi sotkea raha-asiansa täysin tai käyttäytyä seksuaalisesti riskialttiisti. Seurauksena voi olla ongelmia perheen, työn ja poliisin kanssa.

Maaninen käyttäytyminen ei välttämättä ole iloista, vaan varsinkin nuorella ihmisellä mania saattaa näkyä aggressiivisena kiihtymyksenä. Useimmiten maanista jaksoa elävät eivät koe, että mikään olisi vialla, eivätkä he siten halua ottaa vastaan apua.

Ma­sen­nus­jak­so­jen ai­ka­na sai­ras­tu­nut ko­kee usein syyl­li­syy­den ja ar­vot­to­muu­den tun­tei­ta

Kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivät eivät useinkaan hakeudu hoitoon ensimmäisten oireiden ilmaantuessa. Hoitoon hakeutumisen syy on tavallisesti pitkäkestoinen ja vaikea masennusjakso.

Kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön liittyvät masennusjaksot ovat maanisia jaksoja yleisempiä. Masennusjaksot ovat hyvin samantapaisia kuin vakavasta masennuksesta kärsivän ihmisen masennustilat. Masennusjakson aikana kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivä kokee syvää väsymystä ja keskittymiskyvyn puutetta, myös unihäiriöt ovat tavallisia.

Häiriöstä kärsivän mielessä voi liikkua arvottomuuden ja syyllisyyden tunteita ja ajatuksia kuolemasta. Maanisten jaksojen seurauksena voi olla vaikeuksia taloudellisten asioiden ja ihmissuhteiden kanssa ja nämä pahentavat entisestään kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivälle erittäin tyypillisiä syyllisyyden tunteita.

Se­ka­muo­toi­set jak­sot si­säl­tä­vät se­kä ma­sen­nus­ta et­tä ma­ni­aa

Sairausjaksot voivat olla myös sekamuotoisia, jolloin niissä esiintyy yhtä aikaa sekä masennusta että maniaa. Sekamuotoinen jakso voi olla erityisen tuskallinen, koska sairastuneen ajatustoiminta on hyvin kiihtynyttä, mutta ajatukset masentuneita. Kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivällä voi olla aistiharhoja tai harhaluuloja, jotka eivät kuitenkaan ole laadultaan ja selkeydeltään samanlaisia kuin skitsofreniaa sairastavalla.

Tyy­pin II kak­si­suun­tai­ses­sa mie­lia­la­häi­riös­sä ma­nia­jak­sot ovat lie­vem­piä

Tyypin II kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä maniajaksot ovat tasaisempia niin sanottuja hypomaanisia kausia. Hypomaaninen jakso ei ole niin vakava, että se aiheuttaisi merkittäviä vaikeuksia työssä tai sosiaalisissa suhteissa. Kakkostyypin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivät hakeutuvat usein hoitoon vain masennusjaksojen aikana ja siksi häiriö saattaa jäädä kokonaan tunnistamatta.

Lää­ki­tyk­sen nou­dat­ta­mi­nen ja oi­rei­den tun­nis­ta­mi­nen on tär­ke­ää

Kaksisuuntaista mielialahäiriötä hoidetaan yleensä mielialaa tasaavilla lääkkeillä, niin sanotuilla toisen polven antipsykooteilla, ahdistusta ja unettomuutta lievittävillä lääkkeillä sekä häiriön masennusjaksojen aikana masennuslääkkeillä.

Sopivan lääkityksen löytäminen kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön saattaa viedä aikaa, mutta parhaimmillaan lääkityksellä pystytään tehokkaasti estämään tai lievittämään masennus- ja maniajaksoja. Ennen oikean lääkityksen löytymistä, lääkkeitä ja annoskokoja saatetaan joutua vaihtamaan useampaan kertaan. Joskus paras lääkitys on useamman lääkkeen yhdistelmä.

Hoidon onnistumisen kannalta lääkkeiden ohjeenmukainen käyttö on välttämätöntä. Huomattava osa kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavista ei käytä lääkkeitä ohjeiden mukaan. Syynä saattavat olla esimerkiksi sairaudentunnon puuttuminen maniavaiheessa, haluttomuus hyväksyä häiriötä todeksi, lääkkeen aiheuttamat sivuvaikutukset tai tiedon puute lääkehoidon mahdollisuuksista häiriön lievittämisessä ja oireiden estämisessä.

Kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä lääkehoito saattaa kestää vuosien ajan niin sanottuna ylläpitohoitona. Ainoastaan siinä tapauksessa, että häiriön oireet ovat hyvin lieviä ja häiriötä sairastava osaa hallita niitä hyvin, jatkuva lääkitys ei välttämättä ole tarpeen. Toinen mahdollisuus on estolääkitys, jos sairastunut on oppinut tunnistamaan alkavan maniavaiheen.

Eri sairausjaksoja ennakoivat oireet on hyvä oppia tunnistamaan, jolloin hallinnan tunne lisääntyy ja häiriön kanssa voi elää mahdollisimman hyvää elämää. Sairausjaksojen ehkäisemiseksi on tärkeää välttää liiallista stressiä sekä unenpuutetta.

Kaksisuuntaisille (bipolaarisille) mielialahäiriöille (aiemmin puhuttiin maanis-depressiivisistä häiriöistä; ICD-10-diagnoosikoodi F31) on ominaista toisiaan vaihtelevin välein seuraavat masennus- ja maniajaksot. Sairausjaksojen välillä henkilö voi olla täysin oireeton, mutta saattaa myös kärsiä lievemmistä masennus- tai muista oireista.

Kaksisuuntaisen mielialahäiriön masennusjaksot eivät eroa oirekuvaltaan tavallisista masennustiloista. Ne saattavat kuitenkin olla kestoltaan jonkin verran lyhyempiä, ja niissä esiintyy muita masennustiloja yleisemmin psykoottisia oireita, ajatusten ja liikkeiden hidastumista, liikaunisuutta, ruokahalun kasvua ja lihomista. Masennustilojen lääkehoidon kannalta on tärkeätä tietää, onko kyseessä kaksisuuntaisen mielialahäiriön masennusjakso vai muu masennustila.

Kaksisuuntaisen mielialahäiriön masennusvaiheet ovat yleensä pitempään kestäviä kuin mania- ja hypomaniajaksot. Kaksisuuntaisen mielialahäiriön masennusjaksot eivät aina ole luonteeltaan lääkehoidosta hyötyviä tiloja. Etenkin pitkittyvä masentuneisuus on seurausta toistuvien sairausjaksojen itsetunnolle kipeistä seurauksista ja vaikutuksista, joiden rakentava työstäminen edellyttää usein tiivistä ja tukevaa psykoterapeuttista suhdetta.

Kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosi edellyttää, että ainakin yksi sairausjaksoista on ollut maaninen tai lievästi maaninen (hypomaaninen). Jos mieliala on sairausjakson aikana selvästi maaninen, kyseessä on tyypin I muoto. Jos jakso on luonteeltaan hypomaaninen eli lievästi maaninen, kyse on tyypin II muodosta. Jos sairausjakson aikana ilmenee sekä depression että manian oireita, tilaa kutsutaan sekamuotoiseksi jaksoksi.

Oireet

Manian tyypillisiä piirteitä on vähintään viikon yhtäjaksoisesti kestävä jakso, jona aikana henkilön

mieliala on kohonnut normaalista poikkeavalla tavalla. Usein kohonneeseen mielialaan liittyy myös ärtyisyys. Maniassa olevan aktiivisuus, puheliaisuus, ajatuksen riento ja itsetunto ovat voimakkaasti kohonneet. Hänen unen tarpeensa on selvästi vähentynyt. Henkilöllä on eriasteisia suuruuskuvitelmia, ja hän on hajanainen ja keskittymiskyvytön. Usein hän tuhlaa rahaa arvostelukyvyttömästi, osallistuu kritiikittömästi kaikkeen vaaralliseen, on hyperseksuaalinen ja käyttäytyy sopimattomasti.

Hypomania on maniaa lievempi jakso, jonka oireet muistuttavat maniaa mutta ovat asteeltaan selvästi lievempiä eivätkä koskaan mielisairauteen verrattavissa (psykoottisia). Kaksisuuntaisen mielialahäiriön kakkostyypille ominaisen hypomaniajakson erottaminen psykologisiin tekijöihin ja persoonallisuuden rakenteeseen liittyvistä mielialan vaihteluista on usein varsin vaikeaa.

Hypomanian erottaminen myönteisestä tai luonteenomaisesta innostumisesta on joskus varsin vaikeaa. Hypomaniassa korostuu innostumisen ohella kuitenkin myös ärtyisyys, lyhytjännittyneisyys, keskittymisvaikeudet, unettomuus ja usein myös lisääntynyt alkoholin käyttö.

Ainakin noin 1 % aikuisista sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Alttius sairastua kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön on yleensä osin perinnöllistä. Jos toisella identtisellä kaksosella on kaksisuuntainen mielialahäiriö, toinenkin sairastuu samaan häiriöön yli 50 %:n todennäköisyydellä.

Sairauden kulku

Kaksisuuntaiselle mielialahäiriölle on ominaista alttius sairausjaksojen toistumiseen. Eri henkilöillä sairausjaksojen määrä elämän aikana vaihtelee suuresti muutamasta jaksosta jopa useisiin kymmeniin. Yli 90 %:lla ensimmäinen sairausjakso ilmenee nuorella aikuisiällä 15–35 vuoden iässä. Jos ensimmäinen maniajakso ilmenee myöhemmällä iällä, taustalla saattaa olla jokin aivo- tai muu somaattinen sairaus. Ensimmäisen ja toisen sairausjakson väli on keskimäärin 3–4 vuotta; sen jälkeen sairausjaksot toistuvat saattavat toistua 1–3 vuoden välein.

Sairausjaksojen tiheys vaihtelee kuitenkin suuresti eri henkilöillä. Joskus sairausjaksoja ilmenee yli neljä jaksoa vuodessa, jolloin kyse on kaksisuuntaisen mielialahäiriön nopeasyklisestä muodosta. Kilpirauhasen vajaatoiminta voi lisätä sairausjaksojen tiheyttä. Asianmukaisella lääkehoidolla ja elämäntapojen hallinnalla sairausjaksojen toistumista voidaan vähentää huomattavasti.

Toistuviin sairausjaksoihin liittyy korkea avioerojen, työuran katkeamisen ja työkyvyttömyyden riski. Lisäksi kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön liittyy selväsi kohonnut itsemurhariski.

Erityisesti mania- ja hypomaniajaksoihin liittyy usein jaksoittaista alkoholin runsasta ja pakonomaista käyttöä. Selvästi episodimaisen alkoholin väärinkäytön taustalla voi olla diagnosoimaton ja hoitamaton kaksisuuntainen mielialahäiriö.

Itsehoito

Kaksisuuntaisen mielialahäiriön hallinnan perusedellytys on kyky hyväksyä alttiutensa sairastua toistuviin mania- ja depressiojaksoihin. Sairausjaksojen toistumista voidaan useimpien kohdalla olennaisesti vähentää tai jopa kokonaan estää asianmukaisella lääkityksellä tai elämäntapojen muutoksella.

Keskeisin keino estää toistuvia sairausjaksoja on joko jatkuva tai heti sairausjaksojen esioireiden ilmetessä aloitettu lääkitys. Monet kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön sairastuvat suhtautuvat kuitenkin torjuvasti lääkehoitoon tai lopettavat sen manian tai hypomanian alkaessa eli juuri silloin, kun he eniten hyötyisivät lääkkeiden käytöstä. Sairausjaksoja olennaisesti lyhentävän tai niiden toistumista estävän lääkehoidon toteuttaminen on hankalaa, jos henkilö ei psykiatrisiin sairauksiin usein liittyvän häpeän vuoksi tai muista syistä hyväksy sairauttaan.

Monet sairaudesta kärsivät ovat sairausjaksojen välillä täysin oireettomia. Mahdolliset uusiutuvat sairausjaksot ovat olennaisesti helpompia hallita, jos sairastumisalttiudesta kärsivä oppii tunnistamaan uusiutuvalle sairausjaksolle ominaiset varomerkit tai esioireet. Tällaisia uusiutuvan sairausjakson esioireita voivat olla mielialan, unen tarpeen, keskittymiskyvyn, energisyyden, itsetunnon ja seksuaalisen mielenkiinnon pienet muutokset. Varomerkkien tunnistaminen auttaa kääntymään lääkärin puoleen ja estämään vakavan sairausjakson kehittymisen tai pitkittymisen. Tässä mielessä moni sairausalttiudesta kärsivä opettelee pitämään yksinkertaista mieliala- ja oirepäiväkirjaa.

Kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivälle on arvokasta, jos hänen puolisonsa, vanhempansa tai ystävänsä voivat tukea häntä sairauden eri vaiheissa. Hyvä ystävä tai puoliso huomaa manian esioireet hoitavaa lääkäriä aikaisemmin. Puolisoiden välisiä suhteita voi kuitenkin kiristää, jos pikkuriidat tai tavanomaiset mielialan vaihtelut nähdään aina sairauden esioireina. Puolison, ystävän ja hoitavan lääkärin kanssa kannattaa tehdä suunnitelma, kuinka toimia sairausjaksojen esioireiden ilmetessä.

Hypomanian tai manian varomerkkien ilmetessä on tärkeää ottaa mahdollisimman nopeasti yhteyttä
hoitavaan lääkäriin, koska aika esioireiden ilmenemistä varsinaisen sairausjakson alkamiseen on monesti varsin lyhyt. Tällöin on myös tärkeää pyrkiä välttämään kaikkea ylimääräistä toimintaa ja fyysistä aktiviteettia, koska toiminta voi pahentaa manian oireita. Alkoholia tai huumeita ei tule tällöin käyttää lainkaan, ja kahvin, teen sekä kofeiinipitoisten virvokkeiden ja energiajuomien käyttöä tulee rajoittaa. Hypomanian tai manian uhatessa virikkeiden määrää tulee rajoittaa. Manian esioireista tai oireista kärsivän tulee etsiytyä rauhalliseen ympäristöön, jossa on vain vähän ihmisiä. Tärkeää on myös säännöllinen univalverytmi ja riittävä unen määrä. Hypomaniaan tai maniaan liittyvä lyhytunisuuden tai unettomuuden hoito edellyttää yleensä asianmukaista lääkehoitoa mielialan tasaajalla tai psykoosilääkkeellä. Pelkkä nukahduslääke ei tällöin ole riittävä.

Kokemuksen mukaan stressitilanteet voivat lisätä alttiutta sairastua uuteen jaksoon. Erilaisten stressitilanteiden välttäminen ja hallinnan opettelu voi vähentää sairastumisalttiutta. Erilaiset rentoutumiskeinot ja harrastukset voivat olla arvokkaita stressin hallinnassa. Mahdollisuus puhua avoimesti stressiä aiheuttavista tilanteista ja ristiriidoista joko läheisille, lääkärille tai psykoterapeutille vähentää sairausjaksoja laukaisevia stressitekijöitä.

Pyrkimys säännölliseen univalverytmiin ja riittävään yöuneen myös viikonloppuisin voi olla tärkeä keino vähentää sairastumisalttiutta. Tämä johtuu siitä, että elimistön vuorokausirytmien häiriöt saattavat olla eräs sairausjaksoja laukaiseva tekijä. Univalverytmin pitäminen säännöllisenä edellyttää pitkälti vakiintunutta nukkumaanmenoaikaa ja heräämisaikaa aamuisin. Säännöllinen univalverytmi tulee säilyttää myös viikonloppuisin. Vuorotyö, ylityöt ja vuorokausirytmin jatkuva rikkoontuminen lentomatkojen vuoksi saattavat lisätä sairausjaksojen uusiutumista.

Sairauden hallinnan kannalta on aina eduksi, jos sairausalttiudesta kärsivä voi työpaikallaan avoimesti puhua sairastumisalttiudestaan esimiehensä tai työtovereittensa kanssa. Jääminen riittävän ajoissa sairauslomalle voi olennaisesti lyhentää sairausjaksoa ja estää tarpeettoman ajautumisen ennenaikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle.

Alkoholin ja muiden päihteiden käyttöä kannattaa välttää. Vähänkin suurempi alkoholin käyttö rikkoo helposti univalverytmin altistaen sairausjaksojen uusiutumiselle. Päihdeongelma huonontaa sairauden ennustetta heikentäessään arvostelukykyä ja lisätessään itsetuhokäyttäytymisen riskiä. Kannabiksen käyttö voi pidentää tai tihentää sairausjaksoja sekä lisätä maanisia oireita.

Tärkeitä päätöksiä, kuten ammatin tai työn vaihtamista tai merkittäviä taloudellisia tai seurustelusuhteita koskevia päätöksiä, ei kannata tehdä hypomaniassa tai maanisessa tilassa, ei myöskään masennusjaksojen aikana. Päätösten teko on viisasta siirtää ajankohtaan, jolloin mieliala on tasoittunut. Hypomanian tai manian esioireista tai oireista kärsivän tulee välttää vähänkin suurempia ostoksia ja antaa luottokorttinsa puolisolleen. Toistuvista maniajaksoista kärsivän kannattaa myös harkita edunvalvojan nimeämistä itselleen välttääkseen yletöntä rahojen tuhlaamista maniajaksojen aikana.

Masennusjakson esioireiden ilmetessä on myös tärkeää kääntyä hoitavan lääkärin puoleen. Ellei lääkäri ole aikaisemmin hoitanut potilasta, on tärkeää kertoa hänelle aikaisemmista mania- tai hypomaniajaksoista, jotta masennustilaa ei hoidettaisi tavallisen masennustilan tavoin masennuslääkkeillä. Tavanomaisten masennuslääkkeiden käyttö kaksisuuntaisen mielialahäiriön masennusvaiheiden hoidossa voi laukaista manian tai tihentää sairausjaksojen tiheyttä.

Masennusvaiheen esioireiden tai oireiden ilmetessä nukkuminen on rajoitettava korkeintaan kahdeksaan tuntiin vuorokaudessa, koska liiallinen nukkuminen pahentaa masennuksen oireita. Suhteellisen vähäinenkin säännöllinen liikunta lievittää masennusoireita. Alkoholi ja huumeet pahentavat masennusoireita.
Milloin hoitoon

Kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivän tai sitä itsessään epäilevän on aina viisasta lähipäivien tai -viikkojen aikana kääntyä psykiatrin tai mielenterveystoimiston puoleen. Manian tai vakava-asteisen masennustilan ilmetessä henkilön tulee hakeutua hoitoon lähivuorokausien aikana. Vakava-asteisessa tai psykoottisessa maniassa oleva ei usein koe olevansa sairas, jolloin hänet tulee toimittaa kiireellisesti tai lähivuorokausien kuluessa tahdonvastaisesti sairaalahoitoon.

Asianmukaisella hoidolla sairausjaksojen kestoa ja toistumista voidaan olennaisesti vähentää.

Kaksisuuntaisen mielialahäiriön lääkehoidossa käytetään ensisijaisesti erilaisia mielialantasaajia sekä psykoosilääkkeitä. Psykoosilääkkeistä saatava hyöty ei edellytä, että sairauden kuva olisi luonteeltaan psykoottinen.

Kaksisuuntaisen mielialahäiriön masennusjaksojen lääkehoito eroaa muiden masennustilojen hoidosta siinä suhteessa, että lääkehoidossa käytetään masennuslääkkeiden asemasta ensi sijassa ketiapiinia, lurasidonia tai mielialantasaajia. Masennuslääkkeitä voidaan käyttää myös kaksisuuntaisen mielialahäiriön masennustilojen hoidossa, mutta tällöin niitä käytetään yleensä yhdessä mielialantasaajien tai psykoosilääkkeiden kanssa. Pelkän masennuslääkkeen käyttö saattaa laukaista maniatilan tai tihentää sairausjaksojen esiintymistä.

Kaksisuuntaisen mielialahäiriön kognitiivisessa psykoterapiassa keskeistä on sairauden hallinnan opettelu. Sairaudesta kärsivät voivat taustansa ja elämäntilanteensa mukaan kuitenkin hyötyä myös psykodynaamisesta yksilöterapiasta tai pariterapiasta.

Lähde:
https://mieli.fi/fi/mielenterveys/mielenterveyden-h%C3%A4iri%C3%B6t/kaksisuuntainen-mielialah%C3%A4iri%C3%B6
https://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00378