OCD

Pakko-oireiselle häiriölle OCD:lle on tunnusomaista pakko-oireet, jotka jaetaan pakkotoimintoihin (kompulsiot) ja pakkoajatuksiin (obsessiot).

Yleensä ensin tulee mieleen pakkoajatus, joka tuottaa ahdistusta. Se voi olla esimerkiksi ajatus siitä, että tekisi pahaa jollekulle, vaikka ei haluaisikaan tai että vahingoittaisi itseään, tai on likainen, täynnä bakteereja.

Ihminen pelkää esimerkiksi vahingoittavansa toista, kun näkee pöydällä veitsen.

Ongelma on ahdistavat ajatukset, ei se, että ihminen todella tekisi jotakin.

OCD:hen ei liity lisääntynyttä väkivallan uhkaa.

Häiriö alkaa usein lapsena, mutta voi alkaa missä iässä vain.

Lapsuudessa alkava häiriö on hieman yleisempi pojilla ja aikuisuudessa pari-kolmekymppisenä alkava taas naisilla. Aikuisena alkava häiriö puhkeaa usein kuormittavassa elämäntilanteessa. Noin 2–3 prosenttia aikuisista kärsii pakko-oireisesta häiriöstä.

Aikuisella pakkoajatuksia on usein ollut jo lapsuudessa, mutta ne ovat helpottaneet välillä. On tavallista, että kuormittavammassa elämäntilanteessa oireet korostuvat ja kun on tasaisempaa, ne eivät ole niin voimakkaita ja häiritseviä.

Pakko-oireista häiriötä esiintyy 1-3 % lapsiväestöstä. Se alkaa tavallisimmin 9-14-vuoden iässä, mutta oireita voi alkaa jo ennen kouluikää. Lapsuudessa pakko-oireinen häiriö on tavallisempi pojilla. Pakko-oireisen häiriön oireita ovat pakkoajatukset ja pakkotoiminnot. Oireet lisääntyvät usein kuormittavissa elämänvaiheissa. Pakko-oireisen häiriön hoito on tarpeen silloin, kun oireista on huomattavaa haittaa sekä lapselle itselle että hänen läheisilleen, jolloin pyritään lievittämään ja vähentämään oireita.

• Leikki-ikäisillä lapsilla rituaalit lisäävät turvallisuuden tunnetta ja 8-10-vuotiailla lapsilla sääntöjen tarkka noudattaminen, tunnussanat ja ylihuolehtivuus ilman muita merkittäviä oireita ovat tavallista
• Pakko-oireisen häiriön diagnoosi edellyttää huomattavaa oireiden esiintymistä (yli 1 tunti/päivä) ja vaikutusta toimintakykyyn
• Pakko-oireet voivat olla ohimeneviä-, mutta tapaavat kroonistua.
• Pakkoajatukset ovat kaavamaisesti mieleen palaavia, poikkeuksetta ahdistavia ja epämiellyttäviä ajatuksia, yllykkeitä tai mielikuvia. Ne liittyvät useimmin likaisuuden, saastumisen tai tartunnan pelkoon, itselle tai toiselle aiheutuvaan vahinkoon.
• Pakkotoimintojen tarkoituksena on estää jokin uhkaava tapahtuma ja ne voivat olla keino lievittää pakkoajatusten aiheuttamaa ahdistusta. Tavallisimpia pakkotoimintoja ovat toistuva peseminen, asioiden tarkistaminen ja varmistelu, toimintojen toistaminen, pakonomainen koskettaminen sekä tavaroiden järjesteleminen
• Psykoottisista oireista poiketen pakko-oireisesta häiriöstä kärsivä tunnistaa (useimmiten) ajatukset ja toiminnot oman mielen tuotoksiksi, vaikka ei niitä pystykään vastustamaan

Pakko-oireisen häiriön syitä ei vielä tunneta tarkasti, mutta perinnöllisillä ja neurobiologisilla

tekijöillä näyttää olevan merkitystä häiriön etiologiassa. Psykologisten teorioiden mukaan pakko-oireinen häiriö liittyy masennukseen ja persoonan rakenteisiin (ankaruus ja rajoittavuus).
Pakonomaisuutta esiintyy usein nykimishäiriöissä ja erityisesti Touretten oireyhtymässä. Tämän lisäksi tyypillisiä samanaikaissairauksia ovat masennus, ahdistuneisuushäiriöt ja käytöshäiriö.

• Äkillisesti alkavien pakko-oireiden yhteydessä on arvioitava mahdollisuus streptokokki-infektion aiheuttamalle PANDAS-oireyhtymälle (pediatric autoimmune neuropsychiatric disorder associated with streptococcus)
• Varhaista diagnostiikkaan ja hoitoa pidetään ennusteen kannalta tärkeänä

Miten lasta ja perhettä voidaan auttaa?
Pakko-oireisen häiriön hoidossa ensilinjan hoitokeinoina ovat stressin lievitys ja psykoedukaatio. Lisäksi on tärkeää keskustella perheen kanssa pakonomaisuuden vaikutuksista perhedynamiikkaan. On tärkeää, että vanhemmat eivät tue liikaa pakkoajatuksia tai – toimintoja omalla toiminnallaan.
Hoidossa voidaan käyttää myös kognitiivis-behavioraalista terapiaa sekä tarvittaessa SSRI-lääkitystä. Myös perheterapia voi tulla kyseeseen tapauksissa, jossa lapsen oireet alkavat vaikuttaa epäsuotuisasti perheeseen.

Milloin pitää hakea apua?
Pakko-oireisiin on syytä hakea apua silloin, kun oireet alkavat viedä huomattavasti aikaa tai heikentävät lapsen toimintakykyä. Ammattiapua on syytä hakea myös silloin, kun pakko-oireisiin liittyy muita psykiatristen häiriöiden oireita kuten masennusta, nykimisoireita tai ahdistuneisuutta. Myös vanhempien kyvyttömyys tukea pakko-oireista lasta on syy lähempään tilannearvioon. Apua haetaan ensisijaisesti perusterveydenhuollon palveluiden kautta.

Akuuttiapu
Äkillisesti alkavat, voimakkaat pakko-oireet voivat olla syy päivystykselliseen tai muutoin kiireelliseen arvioon. Näissä tilanteissa on keskeistä sulkea pois mahdollinen somaattinen syy oireiluun. Voimakkaasti pakko-oireinen lapsi on joskus tarpeen arvioida päivystyksellisesti tuskaisen ahdistuneisuuden ja siihen mahdollisesti liittyvien derealisaatio- ja depersonaalisaatio-oireiden sekä itsetuhoisuuden vuoksi.

Pakko-oireinen häiriö OCD (engl. obsessive-compulsive disorder) on sairaus, joka voi vaikeimmillaan lamata ihmisen toimintakyvyn täysin. OCD voi puhjeta missä vaiheessa elämää tahansa. Sen tunnusomainen piirre ovat pakko-oireet, jotka jaetaan kahteen ryhmään: pakkoajatuksiin eli obsessioihin ja pakkotoimintoihin eli kompulsioihin.

OCD:tä sairastaa 0,6–3 prosenttia väestöstä (Chong ym. 2012; Ford, Goodman & Meltzer 2003; Ruscio ym. 2010). OCD:n kulku on usein vaihteleva. Oireet lisääntyvät kuormittavissa elämänvaiheissa ja vähenevät taas stressin helpottaessa. OCD voi olla ohimenevä, ja osa sairastuneista toipuu täysin muutaman vuoden kuluessa. Se voi kuitenkin pahimmillaan olla krooninen sairaus, joka kestää vuosikymmeniä, jopa koko eliniän (Skoog & Skoog 1999). (lähde: Leppämäki 2014, 13., Pakko-oireet ja OCD, toim. Leppämäki ja Savikuja)
Pakko-oireisen häiriön diagnoosikriteerit DSM-5:n mukaan (Leppämäki ja Savikuja 2014, 17. Pakko-oireet ja OCD).

A

Joko pakkoajatuksia, pakkotoimintoja tai molempia:

1. Pakkoajatuksen määritelmä (kohtien 1 ja 2 tulee molempien täyttyä):
2. Toistuvia ja pitkäaikaisia ajatuksia, mielihaluja tai mielikuvia, jotka henkilö kokee, ainakin jossain vaiheessa häiriön kulkua, mieleen tunkeutuviksi ja ei-toivotuiksi ja jotka useimmissa ihmisissä aiheuttavat huomattavaa ahdistusta tai kärsimystä.
3. Henkilö yrittää olla välittämättä tai tukahduttaa nämä ajatukset, mielihalut tai mieliteot, tai yrittää neutralisoida niitä jollain toisella ajatuksella tai teolla (esimerkiksi pakkotoiminnolla).

Pakkotoiminnon määritelmä (kohtien 1 ja 2 tulee molempien täyttyä):

1. Toistuvia toimintoja, joko ulkoisia (esim. käsien peseminen, järjestäminen, tarkistaminen) tai mielensisäisiä (esim. rukoileminen, laskeminen, äänetön sanojen toistaminen), jo
2. tka henkilö kokee välttämättömäksi tehdä, joko seurauksena pakkoajatuksesta tai tiettyjen jäykkien sääntöjen mukaan.
3. Näiden ulkoisten tai mielensisäisten toimintojen tarkoitus on joko estää tai vähentää ahdistusta tai kärsimystä tai estää jokin pelätty tapahtuma tai tilanne. Nämä toiminnot eivät kuitenkaan liity realistisella tavalla siihen, mitä niillä yritetään estää tai neutraloida, tai ne ovat selvästi liiallisia.

B

Pakkoajatukset tai pakkotoiminnot ovat joko aikaa vieviä (niihin kuluu yli tunti päivässä) tai ne aiheuttavat merkittävää kärsimystä tai heikentävät toimintakykyä ihmissuhteissa, työelämässä tai

muilla merkittävillä elämän osa-alueilla. 

C

Pakko-oireet eivät ole seurausta minkään aineen fysiologisesta vaikutuksesta (esim. päihde, lääke) tai mistään somaattisesta sairaudesta. 

D

Häiriö ei selity paremmin minkään muun mielenterveyden häiriön oireilla (esim. liiallinen huolestuneisuus, kuten yleistyneessä ahdistuneisuushäiriössä; päähänpinttymä ulkonäöstä, kuten ruumiinkuvahäiriössä; vaikeus heittää pois tai luopua tavaroista, kuten hamstraushäiriössä; karvojen nyppiminen, kuten trikotillomaniassa (karvojennyppimishäiriö); ihon nyppiminen, kuten ihonnyppimishäiriössä; toistoliikkeet, kuten stereotyyppisessä liikehäiriössä; rituaalinomaiset ruokailutavat, kuten syömishäiriöissä; viehtymys päihteisiin tai uhkapeleihin, kuten päihteisiin liittyvässä tai riippuvuushäiriössä; pakko- mielle sairaudesta, kuten terveysahdistushäiriössä; seksuaaliset mielihalut tai fantasiat, kuten seksuaalisissa kohdehäiriöissä; hetken mielijohteet, kuten impulssikontrolli- ja käytöshäiriöissä; syyllisyydentunteiden hautominen, kuten vakavassa masennustilassa; ajatusten siirtäminen tai harhaluulot, kuten skitsofreniakirjon tai muissa psykoottisissa häiriöissä; tai toistuvat käytösmallit, kuten autismikirjon häiriössä).

Tarkennetaan, jos:

1. Hyvä tai kohtalainen sairaudentunto: Henkilö tunnistaa hyvin tai kohtalaisen hyvin, että OCD:hen liittyvät uskomukset eivät ole totta
2. Huono sairaudentunto: Henkilö uskoo, että OCD:hen liittyvät uskomukset todennäköisesti ovat totta.
3. Puuttuva sairaudentunto/harhaluuloja: Henkilö on täysin vakuuttunut siitä, että OCD:hen liittyvät uskomukset ovat totta.
4. Tic-oireisiin liittyvä: Henkilöllä on ajankohtaisesti tai aiemmin ollut jokin nykimishäiriö (tic-häiriö).

Lähde:
https://www.iltalehti.fi/mielijamasennus/a/6fc47f9a-0f63-4195-8c8f-34268df3649f
http://www.tourette.fi/ocd/
https://www.mielenterveystalo.fi/lapset/ammattilaisille/hairiot/mieliala_ja_ahdistuneisuushairiot/Pages/pakko_oireinen_hairio_OCD.aspx