Henkilön perusidentiteetti on luonteeltaan usein epäitsenäinen, passiivinen, syyllisyydentuntoinen ja masentunut. Sen sijaan hänen erinimiset sivupersoonansa voivat olla luonteeltaan toisenlaisia: hallitsevia, vihamielisiä, itsetuhoisia jne. Eri persoonallisuudet ilmenevät eri tilanteissa, ja muuttuminen yhdestä persoonallisuuden tilasta toiseen tapahtuu yleensä äkillisesti muutamassa sekunnissa. Eri persoonallisuudet eivät useinkaan tiedä toistensa olemassaolosta, usein etenkään henkilön arka peruspersoona ei ole tietoinen muiden sivupersooniensa olemassaolosta. Sivupersoonahäiriöön liittyy usein eriasteisia dissosiatiivisia muistihäiriöitä.
Sivupersoonahäiriö luokitellaan traumaperäisten persoonallisuuden rakenteellisten dissosiaatioiden vakavimmaksi eli tertiääriseksi muodoksi. Lieväasteisimmassa eli primaarisessa persoonallisuuden rakenteellisessa dissosiaatiossa näennäisesti tai ulkonaisesti täysin toimintakykyinen henkilö voi vaikeiden perhe- tai muiden riitojen yhteydessä ja muissa voimakkaasti stressaavissa tilanteissa muuttua äkillisesti hyvin tunnepitoisesti reagoivaan pelkäävään tai lamaantuneeseen persoonallisuuden emotionaaliseen tilaan.
Sekundaarisessa persoonallisuuden dissosiaation muodossa henkilöllä ilmenee tilanteesta riippuen kaksi tai useampia emotionaalisia tiloja. Lievemmästäkään persoonallisuuden rakenteellisesta dissosiaatiosta kärsivät henkilöt eivät normaalissa perustilassaan ollessaan ole välttämättä ainakaan täysin tietoisia siitä, kuinka he kokevat ja käyttäytyvät ollessaan emotionaalisessa tilassaan. Vaikeus muistaa tai saada kosketus emotionaaliseen tilaansa vaikeuttaa persoonan tiloja laukaisevien tilanteiden ja traumaattisten muistojen rakentavaa selvittelyä.
Persoonallisuuden puolien ollessa tietoisia toisistaan nämä lievemmät häiriöt luokitellaan diagnostisesti usein myös depersonalisaatiohäiriöiksi.
Sekundaarisessa persoonallisuuden dissosiaation muodossa henkilöllä ilmenee tilanteesta riippuen kaksi tai useampia emotionaalisia tiloja. Lievemmästäkään persoonallisuuden rakenteellisesta dissosiaatiosta kärsivät henkilöt eivät normaalissa perustilassaan ollessaan ole välttämättä ainakaan täysin tietoisia siitä, kuinka he kokevat ja käyttäytyvät ollessaan emotionaalisessa tilassaan. Vaikeus muistaa tai saada kosketus emotionaaliseen tilaansa vaikeuttaa persoonan tiloja laukaisevien tilanteiden ja traumaattisten muistojen rakentavaa selvittelyä.
Varsinainen sivupersoonahäiriö lienee suhteellisen harvinainen, mutta lieväasteisena dissosiatiiviset identiteetin häiriöt ja äkilliset persoonallisuuden tilan muutokset ovat perheriitojen ja muiden riitojen yhteydessä varsin yleisiä. Persoonallisuuden rakenteellinen dissosiaatio on varsin tavallinen taustatekijä monissa psykiatrissa häiriöissä.
Dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä kärsivät ovat usein etenkin lapsuudessaan tai nuoruudessaan kärsineet erilaisista traumaattisista tai pelottavista kokemuksista. Vakavampien dissosiatiivisten identiteettihäiriöiden taustalla on usein vakavia lapsuuden aikaisia traumaattisia kokemuksia, kuten toistuvaa seksuaalista hyväksikäyttöä. Persoonan rakenteellinen dissosiaatio on tällöin sekä automaattinen reaktio traumasta muistuttavaan tapahtumaan että keino paeta elämäntilanteiden laukaisemia psyyken sietokyvylle ylivoimaisia tunnemuistoja.
Itsehoito ja hoito
Dissosiatiivisten identiteettihäiriöiden ilmetessä henkilön kannattaa aina hakeutua lähiviikkojen kuluessa psykiatrin tai traumaperäisten häiriöiden hoitoon perehtyneen psykoterapeutin puoleen. Psykoterapiassa pyritään kohtaamaan ja työstämään häiriön taustalla usein olevia traumaattisia muistoja ja kokemuksia.
Dissosiatiivinen identiteettihäiriö (engl. dissociative identity disorder, DID, "monipersoonahäiriö" tai "sivupersoonahäiriö") on dissosiaatiohäiriöistä monimutkaisin, ja siinä ovat yleensä läsnä kaikki muiden dissosiaatiohäiriöiden oireet. Lapsuusiässä alkaneen traumatisaation seurauksena potilaan persoonallisuuden eri osat ovat joutuneet toisistaan niin erilleen, että ne ovat omaksuneet oman henkilöhistorian, nimen ja fyysiset piirteet. Dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä kärsivällä ihmisellä esiintyy kaksi tai useampia erilaisia ja erillisiä persoonallisuuksia. Kaikilla persoonilla on omat muistikuvansa, mieltymyksensä ja käytöksensä, ja (yleisimmin) vain yhden persoonan piirteet on havaittavissa kerrallaan. Eri persoonat saattavat olla tietämättömiä toisistaan eikä niillä välttämättä ole yhteyttä toistensa muistikuviin.
Persoonan rakenteellisen dissosiaatioteorian mukaan persoonan rakenteellinen dissosiaatio on DID-potilaalla niin sanotussa tertiäärivaiheessa: emotionaalisen persoonallisuuden osan (EP) hajoamisen lisäksi myös näennäisen normaali persoonallisuuden osa (ANP) on jakautunut. Käytännössä tämä tarkoittaa, että DID-potilaalla eri identiteettejä ("sivupersoonia") on oltava vähintään neljä: kaksi EP- ja kaksi ANP:ta (näennäinen ”pääpersoona” luettu mukaan). Yleensä lukumäärä on noin 8–12, mutta voi olla paljon suurempikin. Yleinen uskomus, jossa "sivupersoonatapaus" nähdään normaalin ja pimeän ilkeän persoonan dramaattisena yhteiselona, ei tämän näkemyksen (eikä kliinisen kokemuksen) mukaan siis pidä paikkansa.
Olennainen osa dissosiatiivista identiteettihäiriötä on dissosioiminen. Se on puolustusmekanismi, jolla mieli suojautuu traumaattisia kokemuksia vastaan. Dissosiaatiossa ikävät muistot eristetään arkitodellisuudesta ja näin pystytään säilyttämään normaali toimintataso, aivan kuin mitään traumaa ei olisi koskaan sattunutkaan. Jos traumaattinen kokemus toistuu tarpeeksi usein, siirretään kaikki siihen liittyvät asiat toiseen persoonaan, mikä voi aiheuttaa persoonien täydellisen eriytymisen. DID:n kehittymisen pääsyy onkin toistuva, vakava trauma, joka on alkanut persoonallisuuden muodostumiselle tärkeässä iässä, tavallisimmin ennen 5–8 ikävuotta. Trauman aiheuttaja on yleensä aikuinen, joka nauttii lapsen luottamusta ja johon lapsen on pakko turvautua. Lapsi ei myöskään saa ympäristöstään tukea trauman käsittelyyn. Yleensä traumaa salaillaan tai se kielletään. Moni katsoo lisäksi, että lapsella on oltava perinnöllinen alttius dissosiaation runsaaseen käyttöön. On myös arveltu, että lapsi, joka ei osaa käyttää dissosiaatiota ylivoimaisen traumatisoivassa tilanteessa sairastuu muihin psykiatrisiin sairauksiin. Perheessä saattaa myös olla dissosiaatiohäiriöstä kärsiviä aikuisia, jotka käytöksellään vahvistavat lapsen dissosiatiivisten mekanismien käyttöä.
Koska kyseessä on suhteellisen uusi diagnoosi, sen syistä esiintyy ristiriitaisia käsityksiä eikä häiriön olemassaolostakaan vallitse selvää yksimielisyyttä. Yksimielisyyden saavuttamiseksi laajat ja kasaavat tieteelliset katsaukset, kuten aiheesta tehtyjen viimeisien 30 vuoden tutkimusten ja julkaisujen kattava tarkastelu (mukaan lukien etiologia ja esiintyvyys), vuonna 2014 Australiassa julkaistuine tuloksineen vahvistavat merkittävästi tieteellisesti yksiselitteistä näkemystä siitä, että dissosiatiivinen identiteettihäiriö täyttää psykiatrisille diagnooseille vaaditut tiukat kriteerit, ja se voidaan luotettavasti erottaa muista sairauksista sekä teeskennellyistä ja iatrogeenisen etiologian omaavista potilastapauksista. Neurofysiologinen ja kognitiivinen profiili on myös tällä potilasryhmällä uniikki. Suggestioherkät ja etukäteen sairauden näyttelemiseen koulutetut näyttelijät ja aidot potilaat eroteltiin luotettavasti myös vuonna 2012 fysiologisten muutosten kuten verenpaineen, emotionaalisen kiihtymyksen aiheuttamien hermostollisten vasteiden mm.ylivireystilan sekä alueellisten aivojen verenvirtausmittausten kautta.
Eri lähteet antavat DID:in esiintyvyydeksi normaaliväestössä 0,4–1 % riippuen siitä, kuinka diagnostisia kriteereitä sovelletaan käytäntöön. Psykiatrisista avo- ja sairaalahoidossa olevista potilaista noin 5–20 % arvellaan täyttävän taudin kriteerit.
Dissosiatiivisen identiteettihäiriön oireet saattavat muistuttaa muiden psykiatristen häiriöiden oireita. Lisäksi siihen liittyy usein joukko muita psykiatrisia ongelmia, kuten epävakaa persoonallisuus, traumaperäisiä oireita, syömishäiriöitä, päihteiden väärinkäyttöä, masennusta ja ahdistuneisuutta. Onkin hyvin tavallista, ettei tautia osata tunnistaa, ja että potilas on ennen diagnoosia ollut vuosia psykiatristen palveluiden asiakkaana sekä saanut vaihtelevia taudinmäärityksiä. Erään amerikkalaisen selvityksen mukaan DID-potilas on ennen oikeaa diagnoosia ehtinyt viettää psykiatrian asiakkaana noin seitsemän vuotta sekä saada kolme vaihtoehtoista taudinmääritystä. DID:in tunnistaminen on kuitenkin tärkeää, sillä pelkkä liitännäisongelmien hoito ei johda pysyviin tuloksiin, ja ”väärän” häiriön hoitaminen on tuloksetonta, ellei suorastaan vahingollista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti