sunnuntai 20. lokakuuta 2019

Peyronin tauti

Peniksen luutumisen uskotaan olevan seurausta kalsiumsuolojen kertymisestä peniksen paisuvaiskudokseen.

Perinteisesti peniksen luutuminen on yhdistetty Peyronin tautiin, jota arvioidaan esiintyvän noin yhdellä prosentilla miehistä. Peyronin taudissa peniksen paisuvaiskalvo paksuuntuu ja siihen muodostuu sidekudoksen kovettumaa.

Tauti voi aiheuttaa erektiokipua, peniksen käyristymistä, kaventumista ja lyhenemistä.

Peyronin taudissa kovettuma on kuitenkin tyypillisesti vain tietyssä kohtaa siitintä, ja esimerkiksi erektiossa siitin kääntyy kovettuman puolelle. Tautia kutsutaankin myös peniksen käyristymiseksi.

Taudin syyt tunnetaan huonosti

Peyronin taudille voivat altistaa perinnölliset tekijät sekä diabetes, verenpainetauti, korkeat veren rasva-arvot, tupakointi ja eturauhasen poistoleikkaus. Peniksen paisuvaiskudoksen kovettumiseen johtavat syyt kuitenkin tunnetaan huonosti.

Peniksen käyristyminen eli Peyronien tauti voi olla synnynnäinen tai se voi ilmaantua myöhemmin aikuisiäll​ä. Tauti voi aiheuttaa erektiokipua, peniksen käyristymistä, kaventumista ja lyhenemää. Sitä on arvioitu esiintyvän noin yhdellä prosentilla miehistä.

Peyronien taudissa peniksen paisuvaiskalvo paksuuntuu ja siihen muodostuu sidekudoksen kovettumaa. Peniksen paisuvaisen kovettumiseen ja arpeutumiseen johtavat syyt tunnetaan huonosti. Epäillään, että ajan kuluessa paisuvaisen kuoreen kohdistuvat pienet vauriot altistavat arpeutumisen synnylle. Peyronien taudille voivat altistaa perinnölliset tekijät sekä muut tekijät kuten diabetes, verenpainetauti, korkeat veren rasva-arvot, tupakointi ja eturauhasen poistoleikkaus.​

Peyronien taudissa tyypillinen ensimmäinen oire on erektiossa tuntuva kipu. Myöhemmin ilmaantuu peniksen käyristyminen arven suuntaisesti tai kaventuminen tai lyheneminen arven kohdalla.

Arpi ilmaantuu yleensä peniksen varren alueelle ja sijaitsee peniksen yläpinnalla, jolloin käyristymä erektiossa on ylöspäin.

Arpikudoksessa oleva sisäsyntyinen tulehdustila aiheuttaa erektiokipua, joka kestää tyypillisesti puolesta vuodesta vuoteen. Tämän jälkeen kipu yleensä loppuu, mutta syntynyt arpi jää usein pysyväksi. Joskus tapahtuu arven paraneminen itsestään.

Peyronien taudin tutkimuksessa varmistetaan arpialueen sijainti, koko ja käyristymisen aste.

Joskus mies voi ottaa valokuvan peniksestä erektiossa esimerkiksi kännykkäänsä ja näyttää kuvan lääkärille, joka arvioi siitä käyristymisen asteen.

Tarvittaessa voidaan aiheuttaa lääkkeellä erektio vastaanotolla ja mitata peniksen käyristymisen astetta. Arpialueen kokoa voidaan mitata ultraäänitutkimuksella.

Peyronien taudin alkuvaiheessa erektiossa esiintyvään kipuun ei ole juurikaan hoitoa. Kivun väistyessä penis alkaa käyristyä, mutta korjaavia hoitoja harkitaan vasta arpikudoksen muodostumisen jälkeen, noin vuoden kuluttua oireiden alkamisesta.

Erektiohäiriön hoidossa käytettävät lääkkeet ovat hyödyksi, koska ne auttavat ylläpitämään paisuvaiskudoksen toimivuutta. Peniksen arpea mekaanisesti venyttämällä, esimerkiksi tyhjiöpumpun avulla, voidaan estää arven aiheuttamaa kuroumaa.

Peniksen käyristymää ei tarvitse hoitaa, ellei siitä ole seksuaalielämässä toiminnallista haittaa. Mikäli käyristymisestä on merkittävää haittaa ja erektiossa esiintyy voimakas virhekulma (yli 30 astetta) ja arven kohdalla on erektion saranamainen joustaminen tai penistä kaventava kurouma niin hoitotoimenpiteet ovat tarpeellisia.

Haittaavaa arven aiheuttamaa virheasentoa voidaan korjata käyttämällä sidekudosta hajottavaa entsyymiä. Pistokset laitetaan arpeen noin 2-4 pistoksen sarjahoitona vastaanotolla. Pistosten välillä arpea tulee muokata annettujen ohjeiden mukaisesti.

Pistoksen jälkeen on tarpeellista muovata peniksen arpialuetta sekä venyttämällä että suoristamalla.
Varovainen venytysliike
  • Ota toisella kädellä kiinni peniksen tyvestä ja toisella kädellä peniksen kärjestä
  • Vedä penistä sen täyteen mittaan asti
  • Pidä venytyksessä 30 sekunnin ajan ja irrota ote
  • Tee harjoitus kolme kertaa päivässä kuuden viikon ajan

Varovainen suoristusliike
  • Harjoitus heille, jotka saavat erektion. Ellei sinulla ole erektiota, älä tee tätä harjoitusta.
  • Taivuta erektiossa oleva penis käyristymän vastakkaiseen suuntaan
  • Taivutus ei saa olla kivulias
  • Pidä taivutuksessa 30 sekunnin ja irrota ote
  • Tee harjoitus kerran päivässä kuuden viikon ajan
Leikkaushoidon tavoitteena on toiminnallisesti seksuaalielämään kykenevä penis. Täydelliseen peniksen suoristamiseen ei pyritä.

Peyronien taudin leikkaushoitoja on kahdentyyppisiä
  • Lieväasteisessa virhekulmassa peniksen arven vastapuolelle tehdään lyhentävä korjaus paisuvaiskalvoon (Nesbitin plastia). Tällöin penis lyhenee
  • Voimakasasteisessa virhekulmassa peniksen arpeen laitetaan biologinen kudospaikka poistetun arpikudoksen paikalle
Lähettänyt klo Ei kommentteja:

Krooninen väsymysoireyhtymä

Kyseinen sairaus on nimeltään krooninen väsymysoireyhtymä, josta käytetään myös nimitystä myalginen enkefalomyeliitti (ME), joka tarkoittaa aivoselkäydintulehdusta.

Sairauden suomenkielinen nimi, krooninen väsymysoireyhtymä, on käännös sanoista Chronic Fatigue Syndrom (CFS).

Fatigue-sanahan tarkoittaa uupumusta. Neurologinen uupumus on yksi esimerkiksi MS-taudin, HIV:n ja monien neurologisten sairauksien oireista.
 
Sairaus voi yllättää kenet tahansa

Kyseessä on pitkäaikainen elimellinen monisysteeminen sairaus, josta hyvin harva (5–10 prosenttia) aikuispotilas paranee. Lapsilla paranemisennuste on hiukan parempi.

Tavallisesti sairaus puhkeaa jonkin infektion yhteydessä. Myös rokotteet tai toksiinit, eli myrkylliset aineet, voivat laukaista sairauden kenellä tahansa myös vanhalla iällä. Jopa voimakas ja pitkäkestoinen stressi voi altistaa sairaudelle.

Oireet voivat olla voimakkaat

CFS oireilee eriasteisena. Kaikille potilaille yhteinen oire on niin kutsuttu PEM-oire, joka erottaa kroonisen väsymysoireyhtymän monista muista sairauksista.

Termillä tarkoitetaan fyysisen rasituksen jälkeistä huonovointisuutta ja lihasheikkoutta, kun laktaattiarvot nousevat poikkeaviin lukemiin. Se voi johtaa jopa oksentamiseen ja myrkytysoireisiin.

ME-sairauden tyypillisimmät oireet:
  • PEM-oire (Post Exertional Malaise), eli vähäisenkin rasituksen jälkeinen huonovointisuus ja suorituskyvyn lasku
  • Heikko fyysinen suorituskyky ja uupumus
  • Heikko energiatuotanto
  • Lihasten väsyminen ja kipeytyminen
  • Sidekudosten muutokset
  • Keho palautuu vähäisestäkin rasituksesta hitaasti
  • Aineenvaihdunnan muutokset
  • Voimakas ja pitkäaikainen päänsärky
  • Elimelliset poikkeavuudet
  • Kognitiiviset ongelmat
  • Raju kuumeilu

Sairastunut on pahimmillaan sängyn oma koko elämänsä

Todella vakavasti sairas CFS-potilas joutuu kirjaimellisesti eristäytymään muusta maailmasta.

Se tarkoittaa sitä, että he joutuvat olemaan pimeässä huoneessa, sillä he eivät kestä auringonvaloa tai ääntä, ja siksi heidän täytyy suojata korvansa kuulosuojaimilla. He eivät pysty itse minkäänlaisiin askareisiin.

Vakavasti sairastuneet saavat kouristuskohtauksia, ja monilla potilailla lihasheikkous on niin paha, että he eivät pysty itse liikuttamaan raajojaan. Osalla potilaista on myös nielemisvaikeuksia, minkä vuoksi he eivät pysty syömään kiinteää ruokaa.

Keskivaikeasti sairaat potilaat pärjäävät kotona apuvälineiden avulla, mutta eivät kykene työntekoon. Lievempioireiset kykenevät Tiihosen mukaan suhteellisen normaaliin elämään ja jopa osa-aikaiseen työhön tai opiskeluun.

Moni tarvitsee tietynlaisen lääkityksen, joka on Suomessa kiven alla. Itse en tunne yhtään ME/CFS-potilasta, joka pystyisi urheilemaan, Tiihonen kuvaa sairauden vakavuutta.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:

mdp syndrooma

MBD-oireyhtymä tulee sanoista Minimal Brain Dysfunction, joka tarkoittaa lievää aivotoiminnan häiriötä, jota esiintyy sekä normaalilahjaisilla, lahjakkailla että kehitysvammaisilla lapsilla. Oireet vaihtelevat sen mukaan, millä aivojen alueella toimintahäiriö sijaitsee, ja kuinka voimakas se on. Oireyhtymää ei voida varmistaa millään laboratorio- tms. kokeella, vaan diagnoosi tehdään oireiden perusteella. Diagnoosin tekee yleensä lastenneurologi, lastenlääkäri tai neuropsykologi.

Häiriö määriteltiin neurologiseksi oireyhtymäksi Yhdysvalloissa 1966. Nykyisin termi MBD on virallisesti poistettu Suomessa toimivasta tautiluokituksesta (ICD-10), mutta sitä käytetään yleisesti kattokäsitteenä sellaisille häiriöille kuin monimuotoiset kehityshäiriöt (F83), tarkkaavuus- ja käytöshäiriöt (F90), motoriikan kehityshäiriöt (F82), puheen ja kielen kehityshäiriöt (F80), sekä oppimiskyvyn häiriöt (F81). Ruotsissa ja Norjassa käytetään termiä DAMP (deficits in attention, motor control and perception) eli tarkkaavaisuuden, motoriikan ja hahmottamisen häiriö, jolla tarkoitetaan lähes samaa asiaa kuin MBD:llä. Poikkeuksena DAMP:n diagnostisiin kriteereihin ei kuulu oppimisvaikeuksia. Yhdysvalloissa MBD:tä korvaa termi ADHD (attention deficit hyperactivity disorder) eli tarkkaavaisuushäiriö, ylivilkkaus ja impulssien kontrollin puuttuminen.

Ruotsissa tehtyjen tutkimusten(Gillberg 1996) mukaan MBD-oireista kärsiviä lapsia on 3-8 %, joista vaikeita ongelmia esiintyy 1 %:lla, keskivaikeita 2 %:lla ja lieviä noin 5 %:lla.

MBD:n syitä ei tiedetä tarkasti, mutta nykytietämyksen mukaan oireyhtymän kehitykseen perintötekijät ja ulkoiset seikat(esimerkiksi hapen puute) odotuksen tai synnytyksen aikana vaikuttavat keskushermoston toimintahäiriön syntyyn.

Vamman tavallisia oireita ovat rauhattomuus, kömpelyys ja puheen kehityksen viivästyminen. Näistä tarkkaavaisuushäiriö on usein pääoire, ja saattaa ilmetä joko ylivilkkaana puuhasteluna tai passiivisena omiin ajatuksiinsa vaipumisena kesken käsillä olevan tehtävän. Tarkkaavaisuuden ongelmat saattavat aiheuttaa oireyhtymälle tyypillisiä oppimisvaikeuksia, joihin saattavat olla syynä myös muut oireet, kuten impulsiivisuus, hahmottamisen häiriöt, hieno- tai karkeamotoriset vaikeudet, kielelliset ongelmat tai muistivaikeudet.

MBD-lapsen vauvaikä ja leikki-ikä

MBD-oireyhtymää ei voida diagnosoida vielä imeväisiässä neurologisten tai toiminnallisten oireiden perusteella, vaikka monet vammautuneet ovatkin vauvoina erityisen vaativia, levottomia, rauhallisia tai kärsivät koliikkivaivoista ja unihäiriöistä. Liikunnallinen kehitys voi olla viivästynyttä, mutta myös kehittyä täysin normaalirajojen puitteissa. Jälkimmäisessä tapauksessa lapsi on usein kävelemään opittuaan hyvin aktiivinen ja huomionkipeä.

Leikki-iässä lapsen ongelmina ovat usein tapaturma-alttius, keskittymisongelmat ja vaikeus hyväksyä rajoituksia, kieltoja ja kehotuksia. Tapaturma-alttius johtuu lapsen motorisista vaikeuksista, jotka aiheuttavat ongelmia sekä hieno- että karkeamotorisella alueella. Lapsen on vaikea omaksua uusia tasapainoaistia ja koordinaatiokykyä vaativia taitoja(esimerkiksi pyöräily ja luistelu), solmia kengännauhojaan tai piirtää. MBD-lapsella saattaa myös olla hankaluuksia arvioida omaa voimankäyttöään, jolloin lapsen kovakourainen käytös virheellisesti tulkitaan aggressiiviseksi ja väkivaltaiseksi. Tavallisia oireita ovat lisäksi viivästynyt kielellinen kehitys ja äännevirheet (vaikeus seurata puhetta tai pitää mielessä monimutkaisia ohjeita), näköhavaintojen hahmotushäiriö (vaikeus havaita ja hahmottaa näkemiään asioita, kuten muotoja, etäisyyksiä ja suuntia) tai kuulohavaintojen hahmotushäiriö(vaikeus ymmärtää kuulemaansa, kuten ohjeita ja pyyntöjä). Sosiaaliset ongelmat ovat myös tavallisia, ja jatkuvat moitteet johtavat heikkoon itsetuntoon. Ymmärrystä ja tukea vaille jäävän MBD-lapsen on vaikea ymmärtää miksi epäonnistuu jatkuvista yrityksistään huolimatta.

MBD-lapsi koulussa

MBD havaitaan toisinaan vasta koulussa, missä lapsen oletetaan kykenevän itseohjautuvuuteen ja tahdonalaiseen tarkkaavaisuuteen, jotka oireyhtymästä kärsiville tuottavat vaikeuksia. Tarkkaavaisuushäiriö, impulsiivisuus, keskittymisvaikeudet, kielelliset ongelmat ja hienomotoriset häiriöt vaikeuttavat oppimista ja hankaloittavat etenkin lukemista, kirjoittamista ja matematiikan oppimista. Pahimmissa tapauksissa nämä vaikeudet lähentelevät jo kehitysvammaisuutta. Analyyttinen ajattelu ja yksityiskohtiin paneutuminen ovat pulmallisia etenkin muistitoiminnoissa olevien häiriöiden vuoksi. Tällöin ohjeiden, kirjainten tai numeroiden mieleen palauttaminen tai järjestyksen muistaminen eivät onnistu, ja käsitteitä on vaikea ymmärtää.

Levottomuus ja keskittymisvaikeudet vaikeuttavat opetuksen seuraamista, eikä lapsi välttämättä saa koulutöitään loppuun. Vaikeudet tajuta ja tulkita nopeasti erilaisia tilanteita ja aistihavaintoja estävät tehokkaan toiminnan, jonka lisäksi lapsella saattaa olla hankaluuksia päättää mitkä aistiärsykkeet ovat tärkeitä kokonaisuuden kannalta ja vaativat reagointia.Vaikeudet ymmärtää ja tulkita auditiivisia ja visuaalisia aistihavaintoja ja järjestää ne mielekkäiksi kokonaisuuksiksi häiritsevät koulutyötä. Nämä usein lisää levottomuutta entisestään. Sopeutumisvaikeudet saattavat johtaa käytöshäiriöiden voimistumiseen ja asosiaaliseen käytökseen.

Murrosikä

Murrosiässä MBD:n tyypillisimmät oireet, kuten tarkkaavaisuuden ja motoriikan ongelmat, ovat yleensä lieventyneet, joten diagnoosinkin teko vaikeampaa ja oireet voidaan tulkita psyykkisiksi ja /tai sosiaalisiksi ongelmiksi. Sosiaaliset ja oppimiseen liittyvät vaikeudet haittaavat kuitenkin henkilön elämää edelleen.

Kehityshäiriöistä lasta hoidetaan ja tuetaan ymmärtäväisellä, johdonmukaisella ja kärsivällisellä kasvatuksella, joka perustuu hyvistä suorituksista palkitsemiseen ja kannustamiseen hyvän itsetunnon takaamiseksi vammautuneelle. Rohkaiseva ympäristö tukee lapsen sopeutumiskyvyn vahvistumista ja kehittää sosiaalisen vuorovaikutuksen taitoja. Näiden vahvistaminen on tärkeää muusta oireistosta helposti aiheutuville itsetunto-ongelmille, häiritsevälle käytökselle tai muille sosiaalisille tai psykologisille ongelmille. Ei voi kylliksi korostaa kuinka tärkeää vanhemmille ja lähipiirille on ymmärtää oireiden johtuvan keskushermoston toimintahäiriöstä, eikä lapsen tahallisesta halusta olla vaikea.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:

Sivupersoonahäiriö (dissosiatiivinen identiteettihäiriö)

Dissosiatiiviselle identiteettihäiriölle eli sivupersoonahäiriölle on ominaista, että henkilöllä ilmenee kaksi tai useampia eri identiteettejä. Varsinaisessa sivupersoonahäiriössä kullakin näistä henkilön persoonallisuuksista on kokemuksellisesti oma, usein täysin erillinen henkilöhistoriansa, identiteettinsä ja joskus myös nimensä.

Henkilön perusidentiteetti on luonteeltaan usein epäitsenäinen, passiivinen, syyllisyydentuntoinen ja masentunut. Sen sijaan hänen erinimiset sivupersoonansa voivat olla luonteeltaan toisenlaisia: hallitsevia, vihamielisiä, itsetuhoisia jne. Eri persoonallisuudet ilmenevät eri tilanteissa, ja muuttuminen yhdestä persoonallisuuden tilasta toiseen tapahtuu yleensä äkillisesti muutamassa sekunnissa. Eri persoonallisuudet eivät useinkaan tiedä toistensa olemassaolosta, usein etenkään henkilön arka peruspersoona ei ole tietoinen muiden sivupersooniensa olemassaolosta. Sivupersoonahäiriöön liittyy usein eriasteisia dissosiatiivisia muistihäiriöitä.

Sivupersoonahäiriö luokitellaan traumaperäisten persoonallisuuden rakenteellisten dissosiaatioiden vakavimmaksi eli tertiääriseksi muodoksi. Lieväasteisimmassa eli primaarisessa persoonallisuuden rakenteellisessa dissosiaatiossa näennäisesti tai ulkonaisesti täysin toimintakykyinen henkilö voi vaikeiden perhe- tai muiden riitojen yhteydessä ja muissa voimakkaasti stressaavissa tilanteissa muuttua äkillisesti hyvin tunnepitoisesti reagoivaan pelkäävään tai lamaantuneeseen persoonallisuuden emotionaaliseen tilaan.

Sekundaarisessa persoonallisuuden dissosiaation muodossa henkilöllä ilmenee tilanteesta riippuen kaksi tai useampia emotionaalisia tiloja. Lievemmästäkään persoonallisuuden rakenteellisesta dissosiaatiosta kärsivät henkilöt eivät normaalissa perustilassaan ollessaan ole välttämättä ainakaan täysin tietoisia siitä, kuinka he kokevat ja käyttäytyvät ollessaan emotionaalisessa tilassaan. Vaikeus muistaa tai saada kosketus emotionaaliseen tilaansa vaikeuttaa persoonan tiloja laukaisevien tilanteiden ja traumaattisten muistojen rakentavaa selvittelyä.

Persoonallisuuden puolien ollessa tietoisia toisistaan nämä lievemmät häiriöt luokitellaan diagnostisesti usein myös depersonalisaatiohäiriöiksi.

Varsinainen sivupersoonahäiriö lienee suhteellisen harvinainen, mutta lieväasteisena dissosiatiiviset identiteetin häiriöt ja äkilliset persoonallisuuden tilan muutokset ovat perheriitojen ja muiden riitojen yhteydessä varsin yleisiä. Persoonallisuuden rakenteellinen dissosiaatio on varsin tavallinen taustatekijä monissa psykiatrissa häiriöissä.

Dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä kärsivät ovat usein etenkin lapsuudessaan tai nuoruudessaan kärsineet erilaisista traumaattisista tai pelottavista kokemuksista. Vakavampien dissosiatiivisten identiteettihäiriöiden taustalla on usein vakavia lapsuuden aikaisia traumaattisia kokemuksia, kuten toistuvaa seksuaalista hyväksikäyttöä. Persoonan rakenteellinen dissosiaatio on tällöin sekä automaattinen reaktio traumasta muistuttavaan tapahtumaan että keino paeta elämäntilanteiden laukaisemia psyyken sietokyvylle ylivoimaisia tunnemuistoja. 

Itsehoito ja hoito

Dissosiatiivisten identiteettihäiriöiden ilmetessä henkilön kannattaa aina hakeutua lähiviikkojen kuluessa psykiatrin tai traumaperäisten häiriöiden hoitoon perehtyneen psykoterapeutin puoleen. Psykoterapiassa pyritään kohtaamaan ja työstämään häiriön taustalla usein olevia traumaattisia muistoja ja kokemuksia.

Dissosiatiivinen identiteettihäiriö (engl. dissociative identity disorder, DID, "monipersoonahäiriö" tai "sivupersoonahäiriö") on dissosiaatiohäiriöistä monimutkaisin, ja siinä ovat yleensä läsnä kaikki muiden dissosiaatiohäiriöiden oireet. Lapsuusiässä alkaneen traumatisaation seurauksena potilaan persoonallisuuden eri osat ovat joutuneet toisistaan niin erilleen, että ne ovat omaksuneet oman henkilöhistorian, nimen ja fyysiset piirteet. Dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä kärsivällä ihmisellä esiintyy kaksi tai useampia erilaisia ja erillisiä persoonallisuuksia. Kaikilla persoonilla on omat muistikuvansa, mieltymyksensä ja käytöksensä, ja (yleisimmin) vain yhden persoonan piirteet on havaittavissa kerrallaan. Eri persoonat saattavat olla tietämättömiä toisistaan eikä niillä välttämättä ole yhteyttä toistensa muistikuviin. 

Persoonan rakenteellisen dissosiaatioteorian mukaan persoonan rakenteellinen dissosiaatio on DID-potilaalla niin sanotussa tertiäärivaiheessa: emotionaalisen persoonallisuuden osan (EP) hajoamisen lisäksi myös näennäisen normaali persoonallisuuden osa (ANP) on jakautunut. Käytännössä tämä tarkoittaa, että DID-potilaalla eri identiteettejä ("sivupersoonia") on oltava vähintään neljä: kaksi EP- ja kaksi ANP:ta (näennäinen ”pääpersoona” luettu mukaan). Yleensä lukumäärä on noin 8–12, mutta voi olla paljon suurempikin. Yleinen uskomus, jossa "sivupersoonatapaus" nähdään normaalin ja pimeän ilkeän persoonan dramaattisena yhteiselona, ei tämän näkemyksen (eikä kliinisen kokemuksen) mukaan siis pidä paikkansa.
Olennainen osa dissosiatiivista identiteettihäiriötä on dissosioiminen. Se on puolustusmekanismi, jolla mieli suojautuu traumaattisia kokemuksia vastaan. Dissosiaatiossa ikävät muistot eristetään arkitodellisuudesta ja näin pystytään säilyttämään normaali toimintataso, aivan kuin mitään traumaa ei olisi koskaan sattunutkaan. Jos traumaattinen kokemus toistuu tarpeeksi usein, siirretään kaikki siihen liittyvät asiat toiseen persoonaan, mikä voi aiheuttaa persoonien täydellisen eriytymisen. DID:n kehittymisen pääsyy onkin toistuva, vakava trauma, joka on alkanut persoonallisuuden muodostumiselle tärkeässä iässä, tavallisimmin ennen 5–8 ikävuotta. Trauman aiheuttaja on yleensä aikuinen, joka nauttii lapsen luottamusta ja johon lapsen on pakko turvautua. Lapsi ei myöskään saa ympäristöstään tukea trauman käsittelyyn. Yleensä traumaa salaillaan tai se kielletään. Moni katsoo lisäksi, että lapsella on oltava perinnöllinen alttius dissosiaation runsaaseen käyttöön. On myös arveltu, että lapsi, joka ei osaa käyttää dissosiaatiota ylivoimaisen traumatisoivassa tilanteessa sairastuu muihin psykiatrisiin sairauksiin. Perheessä saattaa myös olla dissosiaatiohäiriöstä kärsiviä aikuisia, jotka käytöksellään vahvistavat lapsen dissosiatiivisten mekanismien käyttöä.

Koska kyseessä on suhteellisen uusi diagnoosi, sen syistä esiintyy ristiriitaisia käsityksiä eikä häiriön olemassaolostakaan vallitse selvää yksimielisyyttä. Yksimielisyyden saavuttamiseksi laajat ja kasaavat tieteelliset katsaukset, kuten aiheesta tehtyjen viimeisien 30 vuoden tutkimusten ja julkaisujen kattava tarkastelu (mukaan lukien etiologia ja esiintyvyys), vuonna 2014 Australiassa julkaistuine tuloksineen vahvistavat merkittävästi tieteellisesti yksiselitteistä näkemystä siitä, että dissosiatiivinen identiteettihäiriö täyttää psykiatrisille diagnooseille vaaditut tiukat kriteerit, ja se voidaan luotettavasti erottaa muista sairauksista sekä teeskennellyistä ja iatrogeenisen etiologian omaavista potilastapauksista. Neurofysiologinen ja kognitiivinen profiili on myös tällä potilasryhmällä uniikki. Suggestioherkät ja etukäteen sairauden näyttelemiseen koulutetut näyttelijät ja aidot potilaat eroteltiin luotettavasti myös vuonna 2012 fysiologisten muutosten kuten verenpaineen, emotionaalisen kiihtymyksen aiheuttamien hermostollisten vasteiden mm.ylivireystilan sekä alueellisten aivojen verenvirtausmittausten kautta.

Eri lähteet antavat DID:in esiintyvyydeksi normaaliväestössä 0,4–1 % riippuen siitä, kuinka diagnostisia kriteereitä sovelletaan käytäntöön. Psykiatrisista avo- ja sairaalahoidossa olevista potilaista noin 5–20 % arvellaan täyttävän taudin kriteerit.

Dissosiatiivisen identiteettihäiriön oireet saattavat muistuttaa muiden psykiatristen häiriöiden oireita. Lisäksi siihen liittyy usein joukko muita psykiatrisia ongelmia, kuten epävakaa persoonallisuus, traumaperäisiä oireita, syömishäiriöitä, päihteiden väärinkäyttöä, masennusta ja ahdistuneisuutta. Onkin hyvin tavallista, ettei tautia osata tunnistaa, ja että potilas on ennen diagnoosia ollut vuosia psykiatristen palveluiden asiakkaana sekä saanut vaihtelevia taudinmäärityksiä. Erään amerikkalaisen selvityksen mukaan DID-potilas on ennen oikeaa diagnoosia ehtinyt viettää psykiatrian asiakkaana noin seitsemän vuotta sekä saada kolme vaihtoehtoista taudinmääritystä. DID:in tunnistaminen on kuitenkin tärkeää, sillä pelkkä liitännäisongelmien hoito ei johda pysyviin tuloksiin, ja ”väärän” häiriön hoitaminen on tuloksetonta, ellei suorastaan vahingollista. 
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tilaa: Blogitekstit (Atom)