Keskiajalla ihmiset ovat tulleet hoidetuiksi kotona perheen, suvun ja kyläyhteisön tuella. Kristinuskolle ominaisena luontaisen armeliaisuuden varaan. Jos ei ollut omaa perhettä tai sukua, joutui kunnan antamaan perheeseen elätiksi jolloin kyseinen perhe sai siitä pientä korvausta.
Seurakunnat aloittivat köyhistä huolehtimisen 1600-luvulla. Seurakunnille säädettiin 1700-luvulla pakolliseksi köyhäinhoidosta. 1700-luvulla otettiin käyttöön ruotuhoito samoin kuin ruotuarmeijan käyttö. Vaivaishoidossa tämä tarkoitti sitä että huollettava annettiin muutaman talon huollettavaksi vuorollaan. Ruotulainen teki työtä talolle kykyjensä ja voimavarojen mukaan.
Lääninsairaalat aloittivat toiminnan 1700-1800 luvun taitteessa. Lasarettisosasoilla hoidettiin yleissairaalapaikoilla potilaita ja kuppa potilaita kuppaloissa. Vastaanottolaitokset mielisairaille varattuja paikkoja. Sairaanhoitajan tuli olla keski-ikäinen, terve, kestävä, hiljainen, suvaitsevainen ja hiljainen ja siivo nainen.
1850-luvulla tuli ensimmäiset valtion yleiset sairaalat. Ennen hoitajan koulutuksen alkua hoitajan työ oli yksilökeskeistä ihmisen auttamista. Tietopohja oli vähäinen ja tieto perustui vaistoihin, intuitioon ja kokemukseen. Hoitaminen ja lääkitseminen oli opittu sukupolvelta toiselle ja toimintaa ohjasi auttamisen halu ja velvollisuuden tunto.
Keisarillisella julistuksella vuosina 1817 ja 1822 kiellettiin kerjuu. Jolloin myös kotihoitopalvelujen perusta muovattiin Suomen autonomian ajalla 1800-luvulla.
Vaivaisholhousasetus vuodelta 1852 velvoitti seurakunnat avustamaan köyhiä ja vaivaisia. Tuolloin perustettiin vaivaistaloja, myöhemmin kunnalliskoteja. Käytössä oli myös elätehoito, jokatarkoitti yhteisöltä vaivaiskassaan kerätyllä rahalla maksettua elatusta yksityisessä kodissa.
Helsinkiin perustettiin Diakonissalaitos 1867. Samassa yhteydessä aloitettiin keskieurooppalaisen mallin mukainen diakonissakoulutus. Hoitajia koulutettiin auttamaan sairaiden ja kärsivien auttajiksi.
Ja saivat laajaa lääketieteellistä koulutusta anatomiasta, fysiologiasta, ensi-avussa, diettiopissa sekä tarttuvien tautien hoidossa. Opetus sisälsi myös käytännön harjoittelua. Alusta lähtien hoidon opinnot ovat olleet siis samat kuin nykyisin hoitajien koulutuksessa.
Ammattietiikan ja hoidon periaatteiden tarkastelu kuului opintoihin.
Suomessa kärsittiin 1860-luvulla nälänhädästä ja tuberkuloosi oli suuri ongelma. Tarvittiin osaavia ihmisiä auttamistyöhön. Helsingin lisäksi diakonissakoulutus alkoi myös Viipurissa, Sortavalassa ja Oulussa. 1890-luvulla alettiin palkata kiertäviä sairaanhoitajia hoitamaan sairaita.
Tuberkuloosihoitajat kiersivät kodeissa opastamassa ruoanvalmistuksessa, siisteydessä sekä hygieniataidoissa. He myös huolehtivat myöskin terveysvalistuksesta, ohjasivat sairastuneita hoitoon ja lääkärin vastaanotolle.
1900-luvun alussa sairaanhoidon koulutus maassa oli kirjavaa. Vuonna 1919 perustettiin lääkintöhallituksen toimesta komitea jonka tehtävä oli koulutuksesta vastaaminen yhtenäistäminen.
1929 vuonna tuli voimaan sairaanhoitajan koulutusta koskeva laki ja asetus, sen mukaan diakonissat saivat toimia sairaanhoitajina, hoitajina leprasairaloissa sekä kaatumatautien ja vajaamielisten hoitolaitkosissa. Myös täydennyskoulutusta järjestettiin ja tätä kautta hoitaja pystyi erikoistumaan esim. terveyssisareksi.
1920-luvulla kotisairaanhoidosta kiertävät huolehtivat kiertävät terveyssisaret. Kyseinen laki terveyssisarista tuli voimaan vuonna 1944. Ammatinhoitajan harjoittajana kodinhoito alkoi Mannerheimin Lastensuojeluliiton lapsiperheiden kotiavusta.
1930-luvulla koulutettiin ensimäisiä kodinhoitajia ja myöhemmin 1950-luvulla Vanhustyön keskusliiton toimesta sai alkunsa vanhusten kotipalvelu. Myöhemmin 1950-luvulla kodinhoitajien työtä olivat kaikki perheeseen, kodin-ja karjanpitoon liittyvät tehtävät.
1941 välirauhan vuonna perustettiin Suomen Punaisen Ristin Apusisarjärjestö. joka koulutti sotilassairaaloihin hoitajia. Tätä koulutusta voidaan pitää apulaishoitajien koulutuksen esivaiheena. Vuonna 1957 apuhoitajien koulutus aloitettiin Helsingin diakonissalaitoksella. Tällöin koulutuksen aloittamiseen vaikutti työvoimapula. Koulutus toteutettiin ammattihallituksen hyväksymän opetussuunnitelman mukaisesti. Ja se oli puolentoista vuoden mittainen. Koulutusta edelsi puolen vuoden työharjoittelu.
Kansanterveyslaki vuodelta 1972 ja sosiaalihuoltolaki vuodelta 1984 ovat edellyttäneet väestön terveydestä ja hyvinvoinnista huolehtimista niin, että hoitajia erilaisilla nimikkeillä on tarvittu huolehtimaan ihmisten tarpeista hyvinkin laajasti. Vuonna 1976 koulutettuja apuhoitajia oli 18 500 ja keskis-asteen koulu-uudistuksessa v. 1976 aloitettiin ylioppilas ja peruskoulupohjaiset perushoitajakoulutukset lähes kaikissa sairaanhoito-oppilaitoksissa. Ensimmäiset perushoitajat valmistuivat 1986.
Tutkinto uudistuksessa 1990-luvulla haluttiin synnyttää ammattikunta, jonka tiedot ja taidot mukautuvat erilaisiin tilanteisiin ja tulevauusen tarpeisiin. Vuonna 1993 sosiaali-ja terveysalojen peruskoulutus yhdistettiin ja aloitettiin lähihoitajan tutkintoon johtava koulutus eli lähihoitajakoulutus. Tänä päivänä voidaan tunnistaa nimikkeet ja aiemmat työn kohteet tunnistaa lähihoitajan tutkinnon osaamisaloissa.
Lähihoitajan työ on muuttunut ja tulee muuttumaan jatkossakin. Joten valmius uudenlaiseen ajatteluun on tärkeää. Tutkinnon voi suorittaa monella tavalla ja arviointikäytäntöjä on kehitetty matkan varrella.
